Megan Flannigan käveli innoissaan kohti taloa, jonka oletti olevan Kylen. Ovelle päästyään hän havaitsi ikkunan lähellä liikettä, eikä voinut vastustaa kiusausta kurkistaa sisälle. Tirkistäessään ikkunan reunasta Megan näki jotain odottamatonta, olohuoneen sohvalla istui iloisesti hymyilevä Kyle ja hänen edessään pientä, vaaleaa tyttöä leikitti hieman Megania vanhempi tyttö. Hetken hän oli hämmentynyt, mistä oikein oli kyse? Olikohan nainen kenties Kylen sisko? Ei, Kyle oli kertonut ettei hänellä ollut sisarta...
Oivallus iski Megania niin, että tyttö horjahti hieman ja haki tukea ikkunalaudasta. Sisällä olevat ihmiset eivät kuitenkaan vaikuttaneet huomanneen liikettä ulkona, vaan jatkoivat iloista puuhasteluaan. Megan seisoi järkyttyneenä suoraan ikkunan takana ja katseli poikaystäväänsä inho kasvoillaan. Nyt hän jo tunnisti olohuoneessa lasta leikittävän punapään, tämä oli Bianca LeConnery, kaksi vuotta Megania vanhempi tyttö, joka kävi samaa koulua hänen kanssaan. Rose tunsi Biancan itseasiassa aika hyvinkin, he olivat olleet hyviä ystävia ala-asteella ja pitäneet yhteyttä sen jälkeenkin, vaikkakin Bianca oli Roseakin vanhempi. Mutta miksi ihmeessä Megan ollut kuullut Biancalla olevan lasta? Miksei Rose ollut kertonut? Yleensä hän tiesi kaikesta ensimmäisenä! Lapsi oli varmasti Kylen, ei Biancalla varmastikaan olisi muuten mitään asiaa mennä tapaamaan miestä...
Hetken aikaa Megan taisteli silmiinsä kihoavia kyyneleitä vastaan, mutta pian suru vaihtui raivoksi. Miten Kyle saattoi! Mokoma paskiainen oli ilmeisesti koko ajan vedättänyt häntä! Tämän vuoksi hän ei edes voinut tulla käymään miehen asunnolla, siellähän asuivat toinen tyttöystävä ja lapsi...! Megan Flannigania ei todellakaan kohdeltaisi tällä tavalla, hän kyllä näyttäisi Kylelle, kostaisi tälle niin, että tämä katuisi syntymäänsäkin...
Raivosta puhisten Megan marssi pois Kylen asunnolta ja tähyili ympärilleen taksia etsien. Taksi, jolla hän oli tullut tänne, oli jo ehtinyt lähteä, eikä muita näkynyt mailla halmeillakaan, ei täällä ihmiset juuri taksilla kulkeneet. Tytön silmät osuivat kuitenkin vähän matkan päässä olevaan vanhaan rakennukseen, jonka yläpuolella vilkkui raihnainen kyltti "B ll s B r". Ilmeisesti kyseessä oli alueen melko pahamainen Bill's Bar, Megan oli joskus kuullut joidenkin luokkalaistensa kehuskelleen livahtaneensa baariin riehumaan. Katsoessaan baaria tyttö huomasi, että rakennuksen maali oli rapistunut, katto oli hieman painunut eikä hörskän kunto todellakaan näyttänyt siltä, että siellä edes voisi olla ihmisiä turvallisesti. Mutta ei Meganilla ollut kriteereitä, hän halusi vain tyhjentää päänsä Kylestä, tänne hän voisi todennäköisesti päästä ilman papereita, ei ovella ainakaan näyttänyt olevan portsareita.
Lähtiessään kävelemään rakennusta kohti, Megan kuuli voimistuvan musiikin jytkeen ja alkoi innostua toden teolla. Ehkäpä hän voisi tavata jonkun toisen mukavan miehen ja näyttää Kylelle, että hänellä oli vientiä vaikka millä mitalla.

Astuessaan baariin Megan näki tanssilattialla riettaasti tanssimassa kaksi humaltunutta, keski-ikäistä naista. Naiset olivat varmasti hänen äitiäänkin vanhempia! Miten he kehtasivat... Järkyttyneenä Megan käveli baaritiskille ja yritti turhaan heilutella baarimikolle, tämä oli liian kiinnostunut baaritiskin päässä istuvasta irokeesipäästä. Tyttö oli juuri luovuttamassa ja marssimassa itse baaritiskin taakse hakemaan juotavaa, kun hänen luokseen tuli varmaankin noin kolmekymppinen mies vihjaileva hymy huulillaan. Miehellä oli kädessään kaksi lasia, kummassakin oli selkeästi jokin makeahko drinkki.
"Hei kaunotar... Täällä ei usein näe kaltaisiasi kauniita tyttöjä", mies sammalsi hitusen, mutta Megankin osasi sanoa ettei mies ollut mitenkään reilussa humalassa. Tummahiuksinen mies ojensi toista drinkkia Megania kohti, edelleen sama, hieman karmiva hymy kasvoillaan.
"Kiitos..." Megan sanoi hiljaa ja otti drinkin vastaan. Miehen kasvoilla ollut hymy leveni virneeksi.
"Marcus Leventhal. Ja sinä olet...?" miehen esiteltyä itsensä hän siirtyi pari askelta lähemmäs tyttöä. Megan siirtyi vaistomaisesti askeleen taaksepäin, mutta yritti pitää hymyn kasvoillaan. Ei hän ollut tottunut flirttaileviin, selkeästi vanhempiin miehiin, joten hän ei tiennyt miten olisi ollut.
"Megan... Flannigan." hän esitteli itsensä takellellen ja siemaisi drinkistään. Miehen silmissä välähti tunnistus, drinkistä otettiin pitkä kulaus ja käsi laskettiin Meganin olkapäälle.
"Hei, mä tunnen sun isäs. Malcolm, eiks nii. Se tekee urheilujuttuja meillä. Mä oon valokuvaaja", mies selitti siemaillen kesken puheensa pieniä kulauksia juomastaan. Megan ei tuntenut enää oloaan yhtään mukavaksi, mutta nyökkäsi vahvistaakseen miehen sanat ja otti uuden huikan lasistaan. Juoma oli oikeastaan aika hyvää, mutta tytön mieleen hiipi ne kaikki televisiojutut joissa tytöt ottivat miehiltä drinkkejä jotka oli terästettty tyrmäystipoilla tai jollain muilla karmivilla aineilla... Ehkäpä hänen ei kuitenkaan kannattanut pelätä sitä, vai kannattiko?
"Ehkä mun pitäis lähtee... Tai no, hakisitko sä mulle uuden drinkin tuolta, en oikein tykkää tästä... Voisin ottaa vaikka Pina Coladaa, vai mikä sen nimi on..." Megan esitti, ettei pitänyt juomastaan, ihan vain siksi että hän näkisi miehen hakevan uuden drinkin ja varmistuisi, ettei siinä ollut mitään ylimääräistä.
"Toki muru", mies naurahti ja suunnisti kohti baaritiskiä.
Vajaan kahden tunnin kuluttua Megan käveli ulos baarista, hän oli vihdoin saanut Marcuksen uskomaan, ettei hän ollut kiinnostunut jatkamaan iltaa. Mies oli jäänyt pelaamaan biljardia jonkun ystävänsä kanssa, joten Megan saattoi livahtaa ulos. Hän ei ollut ottanut kovinkaan montaa drinkkia, mutta alkoholi oli jo ehtinyt vaikuttaa häneen melko runsaasti. Kaivaessaan puhelinta taskustaan tilatakseen taksin, hän huomasi miten auto pysähtyi vähän matkan päähän hänestä ja matkustajan puoleinen ovi avattiin.
"Kelpaisko neidille kyyti?"

Joanne Flannigan ei ollut nukkunut silmänräpäystäkään koko yönä. Hän ja Malcolm olivat lähteneet etsimään tytärtään kaupungilta, soitelleet tämän ystäville ja kyselleet josko jollakin olisi tietoa Meganin olinpaikasta. Mitään tulosta ei kuitenkaan ollut syntynyt, joten Joanne oli soittanut poliisille. Sieltä käskettiin soittaa aamulla uudestaan jos tyttö ei ollut palannut kotiin, silloin poliisi kävisi hakemassa levitettävän valokuvan ja muuta tietoa. Joanne ei voinut ymmärtää - tytöllehän voisi tapahtua vaikka mitä yön aikana! Miksei poliisi voinut heti tarttua toimeen?
Nuoren konstaapelin tultua aamuyhdeksältä tapaamaan Joannea, nainen ei vakuuttunut ollenkaan, että poliisilla olisi tarvittava into etsiä hänen tytärtään.
"Rouva Flannigan, tyttärenne on kuitenkin jo kuusitoistavuotias. Tytöillä on usein tapana karata, katsomaan poikaystäväänsä, viettämään aikaa uusien ystäviensä kanssa... Mitä he nyt ikinä keksivätkään! En usko että tyttärenne on ollenkaan vaarassa, käykää vielä hänet tuntevien ihmisten luona ja kyselkää. Mekin kyllä alamme etsiä häntä, mutta emme suhtaudu asiaan vielä kovinkaan isolla prioriteetillä. Kuten jo sanoin, rouva Flannigan, en usko, että tyttärellänne on hätää", nuori konstaapeli selitti arvokkaan oloisena, eikä Joanne voinut muuta kuin ärsyyntyä suunnattomasti mokomasta käytöksestä.
"Eikö teillä todellakaan ole älyä päässänne? TYTTÄRENI ON KADONNUT, ei karannut. Minä TIEDÄN, että asiat ovat erittäin huonosti! Voisiko nuoriherra konstaapeli nyt keskittyä asiaan ja todellakin etsiä tytärtäni!" Joanne raivosi heiluttaen käsiään voimakkaasti tehostaakseen puheensa vaikutusta. Konstaapeli hätkähti hieman, mutta kohotti sitten kättään laittaakseen sen rauhoittavasti rouva Flanniganin olkapäälle, mutta Joanne huiskaisi käden pois heti.
"Minä en kaipaa nyt lohdutusta, vaan tytärtäni. Hoida työsi ja etsi hänet", Joanne jatkoi kyynelten tulvahtaessa hänen silmistään.
"Onko teillä nyt ketään täällä tukenanne...?" konstaapeli tiedusteli selkeästikin hieman vaivaantuneena, nuori mies ei ollut tainnut kohdata työnsä puitteissa vielä kovinkaan montaa hysteeristä äitiä.
"On. Toinen tyttäreni tulee koulusta parin tunnin kuluttua ja mieheni on vain piipahtamassa töissä, hänen pitäisi olla täällä vajaan tunnin kuluttua. Mutta te, hoitakaa nyt työnne!" Joanne yritti pitää ääneensä vakaana ulos pyrkivästä itkunpuuskasta huolimatta, avasi konstaapelille oven, sulki sen miehen perässä ja lysähti lattialle itkemään. Hän tunsi, että Megan oli vaarassa, eikä tuo konstaapelinlurjus tehnyt mitään auttaakseen hänen tytärtään! Miksei? Miksei Megan ollut heille tarpeeksi tärkeä?
Lattialla istuessaan Joannen mieleen tuli Meganin poikaystävä. Hän oli nähnyt vilauksen tästä nuorukaisesta silloin, kun hän oli tuonut Meganin kotiin. Ehkäpä Rose tietäisi kuka Meganin poikaystävä oikein oli... Tytöt eivät oikeastaan liikkuneet samoissa piireissä, mutta Rose tunsi paljonkin ihmisiä, vaikkei ollutkaan niitä sosiaalisimpia nuoria.
Joanne vääntäytyi ylös lattialta ja istahti tietokoneensa ääreen. Ainakin hän voisi tehdä lappusia joissa ilmoitettiin Meganin tuntomerkit ja pyydettiin ottamaan yhteyttä, ehkäpä niitä voisi levitellä ympäri kaupunkia, ellei poliisi halunnut auttaa. Kaikki piti tehdä itse, vaikka poliisin piti tätä varten juuri olla olemassa!
 

Rose meni koulun jälkeen suoraan istuskelemaan uuteen, moderniin ravintolaan joka oli äskettäin valmistunut järven rannalle. Ei hänellä oikeastaan ollut nälkä, mutta salaatti tuli tilattua. Istuutuessaan terassilla baarijakkaralle, Rosella oli koko päivän ollut hieman kummallinen olo ja hän tunsi itsensä jollakin tapaa levottomaksi, todennäköisesti se johtui hänen sisarensa tilanteesta. Ei hän oikeastaan uskonut, että Meganilla oli minkäänlaista hätää, tämä varmasti vain pelleili tuttuun tyyliinsä, mutta jokin asiassa kuitenkin häiritsi häntä. Rose ei osannut sanoa mistä oli kyse, mutta samanlaista tunnetta hän ei ollut koskaan ennen kokenut. Jonkinlaista outoa, epätodellista levollisuutta samalla, kun oli kuitenkin hermostunut ja levoton... Se ei kuulostanut kovinkaan järkevältä, mutta millään muulla tavalla Rose ei oloaan osannut kuvata.
Puhelin pärähti soimaan ja tyttö lähes tipahti tuolilta pelästyttyään kovaa soittoääntä. Hieman hermostuneena hän vastasi puhelimeen huomattuaan, että soittaja oli hänen äitinsä.
"Rose, tiedätkö sinä kuka seurustelee Meganin kanssa?" Joanne hyökkäsi heti asiaan, vaativalla äänellä. Kyllähän Rose tiesi, mutta ei hän uskonut että Kylellä oli mitään tekemistä tämän asian kanssa, ei tämä ollut millään tapaa vaarallinen, vaikka hieman ikävä ihminen muuten olikin.
"Tiedän minä... Mutta äiti, en usko että hänellä-", Rose ei päässyt lauseensa loppuun ennen kuin äitinsä keskeytti hänet kiukkuisena.
"Kyllä sillä pojalla on jotain tekemistä tämän kanssa! Kerrot nyt heti nimen niin menen käymään!"
"Kyle Greene", Rose huokaisi, hän tiesi että Joanne menisi varmasti riehumaan miehen kotiin ja siitäpä soppa syntyisi, äiti tapaisi tyttärensä poikaystävän lapsen ja avovaimon. Tietysti Rose oli tiennyt pidempään, että Kyle seurusteli sekä Biancan että Meganin kanssa ja oli seurustellut ennen Megania erään Rosen luokkatoverin kanssa, mutta tälle tytölle oli nopeasti selvinnyt totuus Biancasta ja lapsesta. Rose ei voinut ymmärtää miksei Bianca ollut jo aikoja sitten lähtenyt tyttönsä kanssa pois ja jättänyt Kyleä oman onnensa nojaan, ei mies ollut minkään arvoinen. Meganille olisi ehkäpä pitänyt kertoa, mutta ei tämä olisi uskonut sisarensa puheita, Megan olisi syyttänyt häntä vain valehtelusta ja kateellisuudesta.
"Menen isäsi kanssa tapamaan tätä poikaa heti kun voimme. Tiedätkö missä hän asuu?" Joannen ääni selkeästi rauhallisempi, asiat etenivät sentään jollakin tasolla.
"Elven Meadowsissa", Rose tokaisi ja aikoi vielä kuvailla missä päin siellä, kun hänen äitinsä henkäisi pelästyneesti.
"Elven Meadows?! Siellähän se yksi tyttö katosi jonkin aikaa sitten!" Joannen ääni nousi ja hän kuulosti jo lähes hysteeriseltä. Ensimmäisellä katoamisella ja Meganin jutulla voi olla yhteys!
"Emily? Niin kaiketi... Mutta en usko että Emilylläkään on hätää, se nyt on vähän semmonen ja tämmönen, se vaan lähti jonnekin. Tuskin nää liittyy mitenkään toisiinsa", Rose yritti lohdutella äitiään, mutta ei onnistunut rauhoittamaan hermostunutta Joannea.
"Mutta mä tulen kohta kotiin, niin voidaan puhua. Älä lähde tossa tilassa vielä Kylen luo..." Rose sanoi hiljaa ja sulki puhelimen odottamatta äitinsä vastausta. Tyttö toivoi, että isä oli kotona estämässä äitiään syöksymästä keittiöveitsin varustettuna Kyle Greenen luo.

Joanne teki tavanomaiset iltatoimensa kuin sumussa, kaikki sujui niin kuin aina ennenkin, mutta tekojen tavanomaisuus piinasi häntä, sillä enää ne eivät olleet niin tavallisia, ei, koska Megan ei istunut kylpyammeen reunalla levittämässä kasvonaamiotaan tai harjaamassa hiuksiaan... Joanne niin toivoi, että seuraavana iltana tytär istuisi siinä vahingoittumattomana tekemässä tavallisia rutiinejaan. Istahtaessaan sängylle miehensä viereen, Joanne tunsi rauhoittuvansa hieman, hänellä oli sentään miehensä tukenaan, mies, jota hän rakasti edelleen paljon, monista yhteisistä vuosista ja ongelmista huolimatta.
Malcolm oli illalla soittanut poliisille ja ilmoittanut mikä tilanne nyt oli, konstaapeli oli onneksi luvannut käydä kysymässä Kyleltä tietoja Meganin olinpaikasta. Tieto lohdutti Joannea hieman, mutta hän olisi edelleen itsekin halunnut lähteä mukaan. Myös Rose oli lohduttanut äitiään selittämällä tälle, ettei Kyle todellakaan ollut väkivaltainen mies, vaikkakin asui ikävällä asuinalueella, lisäksi poliisit varmasti toisivat Meganin kotiin jos tämä löytyisi Kylen asunnolta.
Joanne ei kuitenkaan ollut vakuuttunut siitä, etteikö Meganilla olisi hätää. Hän tunsi olonsa edelleen erittäin epämukavaksi, eikä ikävä, kaihertava tunne poistunut millään hänen sisältään. Hän ei täysin osannut tulkita tunnetta, mutta nainen oli varma siitä, että hänen äidinvaistonsa yritti viestiä hänelle jotakin.
"Malcolm... Aloitetaanhan Meganin täysipainoinen etsintä heti aamulla?" Joanne kysyi väsyneesti mieheltään, joka juuri oli saanut pyjaman ylleen ja istahti vaimonsa vierelle. Joanne oli uupunut viime yön unettomuuden vuoksi, mutta uskoi ettei edelleenkään saisi unta. Meganiin liittyviä ajatuksia ei vain voinut sulkea pois päästä off -nappulalla.
"Tietysti aloitetaan. Poliisi ottaa asian tärkeysjärjestyksessän ykköseksi, jos Megania ei kuulu kotiin nyt tämän yön aikana, tyttö on sentään alaikäinen. He ovat varmasti parhaillaan Kyle Greenen luo ja etsivät Megania sieltä, niin kuin halusit. He ilmoittavat heti, jos Megan löytyy, mutta muuten he ottavat yhteyttä vasta aamulla. Yritä nyt vain nukkua, et jaksa huomenna auttaa etsinnöissä ellet saa unta... Toin nämä pillerit jotka voit ottaa, uni tulee varmasti paremmin kun nielet ne", Malcolm ojensi kaksi pyöreää, valkoista tablettia vaimolleen, joka otti ne vastaan ja nieli ne hanakasti vesilasillisen avustuksella. Pillereistä olisi varmasti apua nyt, muutenkaan Joanne ei ole koskaan ollut hyvä nukkumaan, puhumattakaan tälläisestä, piinaavasta tilanteesta.
Joanne kääntyi unilääkkeet otettuaan kyljelleen, pois päin miehestään ja risti kätensä rukoukseen siitä huolimatta ettei ollut kovinkaan uskonnollinen ihminen. Muutama kyynel valahti tyynylle täplittäen vaalean kankaan, kyyneleetkin alkoivat jo olla vähissä, niin paljon hän oli itkenyt.
"Rakas Jumala, anna tyttäreni tulla ehjänä kotiin" Joanne kuiskasi niin hiljaa, ettei edes hänen aviomiehensä kuullut sanoja sängyn toiselle puolelle. Nainen tunsi olevansa yksin tässä tilanteessa, hän oli varma ettei kukaan tuntenut samoin kuin hän, hän tiesi ettei kukaan muu pelännyt ja toivonut Meganin puolesta niin paljon.
Vajaan kymmenen minuutin kuluttua Joanne oli jo unessa, mutta lepäämistä vainosi itsepintainen painajaisuni aamuun asti. Painajaisessaan hän oli seissyt sumuisella sillalla katsomassa alas harmaaseen veteen, nähnyt jatkuvasti tyttärensä kasvot vedenpinnasta ja tuntenut hirvittävää tuskaa siitä, ettei kuitenkaan voinut koskettaa Meganin kasvoja eikä syleillä häntä.  Aamulla Joannella ei enää ollut mitään muistikuvaa yöstä ja unesta jonka hän oli nähnyt.
 

___________________________________________________________________________

Osan ilmestyminen venähti nyt ihan liikaa, mutta kiireiltäni en millään ehtinyt ottamaan kuvia ja kirjoittamaan, mutta tässä tämä nyt on. Tällä hetkellä työt ja muut harrastukset vievät niin paljon aikaa, etten tosiaan ehdi usein tätä tarinaa tekemään, eikä inspiraatiokaan nyt ole mitenkään hirveän korkealla. Mutta lupaan kuitenkin jatkaa! Kommentteja pyydän nyt erityisesti! Risuja, ruusuja, mitä vain, kunhan kommentoitte jollakin tavalla! Jo pelkkä "seuraan tarinaa" tai "luin tämän osan" riittää. Kiitos :)