lauantai, 14. huhtikuu 2012

Tauolla!

Tarina on tauolla määrittämättömän ajan. Aikomukseni on edelleen saattaa tarina päätökseensä, tällä hetkellä inspiraatiota ja aikaa sen tekemiseen ei vain ole riittävästi.

maanantai, 27. helmikuu 2012

Chapter 5: If I let myself to trust you...

Catherine istui asianajajan odotushuoneessa kärsimättömänä. Hän odotti pääsyä herra Youngin toimistoon, keskustelemaan mahdollisuuksista vastustaa Robertia tämän toiveissa saada Zacharyn huoltajuus. Kate tiesi tasan tarkkaan, että Robert käyttäisi kaikki mahdolliset kepulikonstit voittaakseen huoltajuuden, jos sen tosiaan halusi.
"Neiti Malone? Herra Young on nyt valmis ottamaan teidät vastaan", nuori sihteeri sanoi lähestulkoon kuiskausta vastaavalla äänellä. Catherine laski huolimattomasti selaillun naistenlehden takaisin hyllykköön ja asteli sitten asianajajan toimistoon. Herra Young oli lähempänä viittäkymmentä, laiha ja hieman ikävännäköinen mies, mutta Kate ei antanut ensivaikutelman vaikuttaa häneen liikaa, mitä hän oli miehestä kuullut, oli ainoastaan posiitivista. Herra Young oli kaupungin parhaita asianajajia.
"Hei, olen Catherine Malone ja olen tullut tänne puhumaan pojastani. Poikani Zacharyn isä Robert Keaton tahtoo huoltajuuden enkä tiedä mitä voisin tehdä estääkseni tätä tapahtumasta", Kate aloitti tarkkaillen asianajajan reaktiota, mutta mies pysyi kivikasvoisena.
"Katsotaan... Onko tämä Robert Keaton jollakin tapaa vastuuton henkilö? Onko hänellä esimerkiksi rikosrekisteriä?" herra Young avasi tietokoneensa läpän, näpytteli nopeasti salasanansa ja alkoi selata jotakin.
"En ole aivan varma... Todennäköisesti jonkinlainen on. En usko että mitään vakavaa kuitenkaan, ei Robert ole rikollinen. Pelkään lähinnä sen takia, että minulla ei ole puolisoa ja Robert on avioitumassa pian. Eikö oikeudessa katsota aviopari paremmaksi, kuin yksinhuoltaja?" Katen ääni värisi hieman, hän tunsi olonsa jännittyneeksi. Koko tilanne oli ahdistava, toimisto oli ankea, herra Young ei vaikuttanut kovinkaan lämpimältä persoonalta, eivätkä vaatteet, joihin Catherine oli pukeutunut, olleet kovinkaan mukavat. Vaatteet olivat parhaimmat ja edustavimmat koko hänen vaatevalikoimastaan, valkoisen paidan hän oli jopa joutunut ostamaan näyttääkseen mahdollisimman edustavalta.
"Minä selvitän asian. Avioliitto katsotaan eduksi, mutta on myös mahdollista että lapsi jää silti teille, äiti on yleensä aina paremmassa asemassa huoltajuusasioissa, ellei sitten satu olemaan vaikkapa alkoholisti, narkomaani tai muuten vastuuton. Onko teillä minkälainen taloudellinen tilanne? Entä lapsen isällä? Taloudellisella toimeentulevuudella on myös suuri painoarvo, vaikka tärkeintä on se, missä lapsi itse haluaa olla ja se, kumpi vanhempi koetaan vastuuntuntoisemmaksi", herra Young puhui kuin sanelukoneeseen, mies vaikutti lähestulkoon robotilta. Katea puistatti, osasiko tämä mies nyt työnsä, saisiko tämä pidettyä Zacharyn siellä minne poika kuuluikin, äitinsä luona...?
"Minun rahatilanteeni ei ole kehuttava, Robert taas on melko varakas. Sanon suoraan, että minä olen huonommassa asemassa kaikessa muussa, paitsi siinä mitä poikani itse haluaa!" Katen ääni kohosi loppua kohden, hän tunsi olevansa täysin väärässä paikassa, ei hänen pitäisi istua täällä puolustelemassa sitä, miksi hänen tulisi saada pitää oma lapsensa! Ei Robert edes halunnut huoltajuutta, hän halusi vain kiusata häntä.
"Rauhassa nyt vain, minä lupaan hoitaa asian parhaimmalla mahdollisella tavalla, neiti Malone", asianajaja hymyili puisevasti, eikä Catherine ollut vakuuttunut. Muutakaan vaihtoehtoa hänellä ei ollut, joten naisen vain piti luottaa herra Youngin ammattitaitoon.

Hermostunut ja väsynyt Kate käveli kohti opettajienhuonetta toiveissaan istahtaa alas ja juoda kupillinen kahvia. Eilinen tapaaminen asianajajan kanssa ei ollut sujunut mitenkään erityisen kehuttavasti, mutta ainakin vaikutti siltä, että asia oli nyt suhteellisen hyvissä käsissä eikä hänen tarvinnut pelätä poikansa menettämistä ainakaan ilman taistelua.
Catherine oli juuri tarttumassa opettajienhuoneen ovenkahvaan, kun ovi aukesi ja ulos astui nuori mies, jota Kate ei heti tunnistanut.
"Hei! Neiti Malone, eikös niin? Minä olen Kenneth Leroy, uusi matematiikanopettaja", vaalea nuori mies esitteli itsensä Katelle. Nuoren miehen hymy oli valloittava, eikä Kate voinut muuta kuin hymyillä takaisin, vihdoinkin kouluun saatiin kohtelias ja mukava uusi opettaja, vanhat opettajat olivat lähes kaikki niin kyllästyneitä työhönsä, etteivät jaksaneet enää olla kohteliaita tai ystävällisiä kollegoilleen saatika opettamilleen lapsille.
Kate tutki nopeasti nuoren miehen päästä varpaisiin, tämä tuskin oli vanhempi kuin 25 -vuotias, ilmeisesti vastavalmistunut. Ihan mukavannäköinen mies, vaaleakin vielä...
"Voisitko esitellä minulle vähän kaupunkia? Olen tosiaan uusi täällä enkä tiedä koko Grenlowista mitään!" Kenneth hymyili edelleen valloittavan näköisenä, eikä Kate tiennyt mitä olisi tehnyt. Ajankohta ei ollut sopiva minkäänlaiselle tapaamiselle, varsinkaan tälläisessä tilanteessa kun hän oikeasti tunsi vetoa tätä vaaleaa opettajaa kohtaan. Robert voisi hyvinkin saada selville, että hän oli edes kerran tavannut jonkun muun miehen ja nostaa sitten asian häntä vastaan. Ei, hän ei voisi mennä ulos Kennethin kanssa missään tapauksessa.
"Ei, en oikein usko että se käy nyt... Ehkä myöhemmin, saat kyllä oppaaksesi jonkun muunkin. Vaikkapa kouluavustajamme Lisa Cernin!" Kate hymyili väkinäisesti ja yritti mennä Kennethin ohitse opettajainhuoneeseen, mutta mies esti häntä astumalla suoraan oven eteen.
"En halua mennä Lisan kanssa, vaan sinun kanssasi. Olen ollut täällä kaksi päivää ja seurannut sinua varovasti sivusta, koska en ole saanut sopivaa tilaisuutta tervehtiä, sillä olet ollut niin kiireinen! Tiedän ettei sinulla ole puolisoa, joten uskallan pyytää sinut esittelemään minulle kaupunkia. Ole kiltti ja suostu", Kennethin isot, siniset silmät katsoivat Catherineen vetoavasti. Nainen koki, ettei hänellä ollut vaihtoehtoja, ehkäpä Robert ei saisikaan tietää, sitäpaitsi tämähän oli täysin viatonta, eivät he olleet lähdössä treffeille!
"Hyvä on. Suostun näyttämään sinulle paikkoja, mutta emme saa käydä missään mikä voitaisiin tulkita joidenkin juoruakkojen silmissä treffeiksi, sillä minulla on meneillään aika arka tilanne kotona", Kate huokaisi ja katui heti, että oli suostunut. Tästä ei voinut seurata muuta kuin harmia, vaikka hän halusikin ehdottomasti tutustua tähän mieheen, tilanne ei vain ollut oikea!
"Huomenna, haen sinut kello 17:30, käykö? Minun työpäiväni loppuu 14:00, sinultakin varmaan samoihin aikoihin, joten meillä on aikaa valmistautua", Kenneth oli silminnähden ilahtunut Katen suostumuksesta, mikä ahdisti naista entistä enemmän. Miksi Robertin piti onnistua pilaamaan kaikki?
"Nähdään huomenna, minun pitää nyt kiiruhtaa valvomaan koetta", vaalea mies vilkaisi kelloaan, heilautti kättään ja lähes juoksi pois paikalta. Kate avasi synkin mielin opettajainhuoneen oven ja suunnisti heti kahvinkeittimen luo. Mahdollisimman vahvaa kahvia ja monta kupillista.
 

Kate vietti peilin edessä enemmän aikaa kun oli ajatellutkaan, hän ei halunnut näyttää liian pyntätyltä, mutta jostain syystä hän silti halusi nähdä vaivaa sen eteen, että näyttäisi kauniilta. Olihan hän sievä ilman erityistä laittamistakin, mutta tänä iltana se ei vain tuntunut riittävältä.
Laitettuaan hiuksensa huolellisesti kiinni mekkonsa väriin sointuvalla soljella, Kate teki itselleen luonnollisen, mutta kauniin meikin. Varmistuttuaan, että näytti hyvältä, hän astui ulos vessasta ja sujautti jalkaansa edustavimmat korkokenkänsä. Ehkä ei ollut kovin fiksua nähdä näin paljon vaivaa, muut vain innostuisivat juoruilemaan jos hän näytti tavallista enemmän laittautuneelta vain tavallisen ystävätapaamisen vuoksi.
"Rose, tulen takaisin ennen kello yhdeksää ja laitan hänet nukkumaan, mutta varmista, ettei Zach juo mitään kofeiinipitoista kuuden jälkeen. Pojasta tulee liian pirteä", Catherine huikkasi naapurin teinitytölle, joka oli tullut vahtimaan Zacharya muutamaksi tunniksi pienellä palkalla. Kate oli hieman ihmeissään siitä, että tyttö oli suostunut vahtimaan poikaa tälläisenä aikana, Rosen sisar oli kadonnut muutama päivä sitten, eikä tästä oltu kuultu mitään sen koomin. Rose ei kuitenkaan vaikuttanut erityisen murtuneelta asian vuoksi.
Suljettuaan ulko-oven perässään, Kate huomasi punahiuksisen, nuoren naisen nousevan ylös portaita hieman pelästyneen näköisenä.
"Catherine Malone?" nainen kysyi varovaisesti astellessaan lähemmäs Katea.
"Olen Myra Dillon. Robertin vaimo", hän lisäsi katsoen Catherinea hieman epäileväisenä. Kate oli hetken häkeltynyt, eihän tämä nainen seissyt silloin Robertin suudeltavana kahvilan pihalla! Vaikka kyseinen blondi olisikin värjännyt hiuksensa punaisiksi, raskausvatsa ei mitenkään olisi tänä aikana ehtinyt kasvaa näin isoksi, kuin tällä naisella oli, sillä kahvilan edessä ollut blondi oli ollut varsin hoikka.
"Niinkö? Olette siis jo avioituneet. Mitä asiaa sinulla on?" Kate ei tiennyt olisiko hänen pitänyt hymyillä vai ei, mutta pieni hymynkare nousi hänen kasvoilleen kun hän tutkaili Myran vatsaa. Kun hän oli odottanut Zachia, raskausaika oli ollut ihmeellistä aikaa. Mielellään hän olisikin kokenut sen uudelleen, jos vain hänellä olisi kunnollinen mies ja varaa elättää useampi lapsi.
"Tulin vain kertomaan että haluan avustaa sinua pitämään poikasi. Sain eilen selville Robertin pettävän minua jatkuvasti, eikä vain yhden naisen kanssa! En voi antaa lapsen kasvaa sellaisen miehen kanssa, en oman lapseni enkä kenenkään muunkaan lapsen. Joten jos haluat apuani, olen valmis kertomaan miten kelvoton mies Robert Keaton on", Myran silmät lähestulkoon liekehtivät hänen puhuessaan miehestään. Kate katsoi hämmentyneenä vihaista raskaana olevaa naista hetken aikaa, ennen kuin sai sanat ulos suustaan.
"Olen nyt menossa ystäväni kanssa ulos, mutta haluaisin tavata uudestaan. Asutko Robertin kanssa? Voisin tulla käymään jos hän ei ole kotona, tai tietysti voithan sinäkin tulla tänne, mutta..." Catherine ei ehtinyt puhumaan lausettaan loppuun, kun pihatielle ajoi uudehko, hieno bemari. Kenneth nousi autosta lisäten Katen ällistystä entisestään, mieshän oli rikas! Vastavalmistuneen opettajan palkalla ei todellakaan ostettu uutta bemaria.
"Näemmä ystäväsi saapuikin jo. Jos haluat, voit tulla käymään luonani huomenna tai milloin nyt haluatkin, minä olen äitiyslomalla joten siksi lähes aina kotona. Riverbank Road 1646", punapää hymyili, lyllersi portaat alas ja nousi vähän matkan päässä odottaneeseen taksiin. Kate käveli hämmentyneenä Kennethin luo.
"Hieno auto... Minne me olemme nyt ensimmäiseksi menossa?"
"Ajattelin tarjota sinulle aikaista illallista... Menemme vähän kauemmas, niin juorut eivät pääse syntymään tyhjästä", Kenneth avasi auton oven Katelle ja nainen istui ylellisesti varusteltuun autoon hämmentyneenä. Ei heidän pitänyt treffeille mennä! Hän ei kuitenkaan jaksanut murehtia asiaa turhaan, Kenneth oli kuitenkin kunnollisen oloinen, joten tuskin tällä oli taka-ajatuksia.
"Minkä nimiseen ravintolaan?"

 Catherine istui vaivaantuneena hienossa mereneläviin erikoistuneessa ravintolassa. Hän oli tilannut Kennethin laskuun alkupalaksi salaattia, pääruoaksi hummeria ja jälkiruoaksi aprikoosikohokasta. Hän ei ollut varmaan edes koskaan katsonut ikkunasta sisään yhtä ylelliseen ravintolaan, saatika ruokaillut sellaisessa.
"En ihan ajatellut tällaista..." Kate sanoi hiljaa tökkien salaattiaan ja näykkien hieman sieltä sun täältä. Naista hermostutti Kennethin läsnäolo, miehessä oli jotain outoa. Catherine ei osannut tulkita outoudentunnetta erityisemmin, hän ei ollut varma johtuiko tämä siitä, että hän piti Kennethistä, vaiko kenties jostain muusta.
"Mitä sitten ajattelit? Tuon kauniin neidon hyvään ravintolaan... Miksi olisin tyytynyt vähempään? Rahaa minulla kuitenkin on kustantaa tämä ylellisyys", Kennethin lipevä hymy tuntui hetki hetkelta enemmän ja enemmän omituiselta. Miehessä oli kuitenkin omituisuutensa lisäksi jonkinlaista turvallisuutta, tämä halusi olla Catherinen kanssa, miksi siis hän ei haluaisi olla miehen kanssa?
"En tosiaan ajatellut treffejä. Nämä ovat treffit. Mutta ruoka on hyvää! Jos tässä syödessä sitten tutustuttaisiin toisiimme paremmin, sitä vartenhan treffeille mennään, eikö niin? Voin aloittaa... Olen 28 -vuotias ja minulla on poika, Zachary", Kate hymyili, hän ei tiennyt edes kuinka vanha Kenneth on, saatika mitään muutakaan tämän elämästä opettajantyön ohella.
"Olenkin vilaukselta nähnyt poikasi koululla. Kukaan ei ole sanonut minulle, että hän on lapsesi, mutta näin sinut puhuvan pikkupojalle käytävällä ja totesin, että tässä on varmastikin Katen poika. Pikkuveijari näytti aivan sinulta!" Ken virnisti, hän oli tarkkaillut Katea koulussa niin kauan kun oli työskennellyt siellä, nainen oli kiinnittänyt miehen huomion välittömästi.
"Mutta asiaan, olen 26 -vuotias, minulla ei ole lapsia, mutta kaksoissisko löytyy. Olen kolme minuuttia nuorempi. En ole koskaan joutunut kärsimään minkäänlaisesta köyhyydestä, minkä todennäköisesti jo huomasitkin, isäni on Cavetownin kaupunginjohtaja, ja hän on aina antanut meille lapsilleen kiitettävästi rahallista avustusta. Joten minun ei edes tarvitsisi tehdä töitä, mutta haluan pitää huolen siitä, että olen aivan tavallinen kansalainen, niin kuin muutkin, joten haluan työskennellä", Kenneth katsoi yllättyneeseen Catherineen silmät tuikkien. Vai että Cavetownin kaupunginjohtajan poika? Cavetown ei ollut kovinkaan kaukana Grenlowista, joten Kate ei voinut olla ihmettelemättä etteikö Kenneth todellakaan ollut aiemmin käynyt tutustumassa Grenlowiin. Tietysti mies saattoi käyttää kaupunkiin tutustumista vain tekosyynä viedä Kate treffeille.
"Mitä tulevaisuudensuunnitelmia sinulla on? Aiotko vain asua täällä Grenlowissa opettaen, vai haluatko muuttaa jonnekin muualle, jos löydät töitä? Entä miten perhe? Haluatko lapsia?" Kate yritti udella miehestä lisää, hän ei halunnut jättää mitään arveluiden varaan, Kenneth vaikutti kuitenkin ihan hyvältä mieheltä, joten jos tämä piti hänestä, mikä syy hänellä oli kieltäytyä olemasta miehen kanssa?
"Lapsia? Tottakai haluan! Pidän kovasti lapsista, haluaisin ainakin kolme. En usko että haluan lähteä pois Grenlowista, tämä vaikuttaa erittäin mukavalta pikku kaupungilta, vanhempani ja sisarenikaan eivät asu kovin kaukana täältä. En ole sellainen ihminen joka kaipaisi suurkaupungin vilskettä", Ken kertoi maistellen juuri pöytään tuotua pääruokaansa, grillattua lohta. Kate kuunteli keskittyneesti miehen puhetta, hehän vaikuttivat pitkältikin haluavan samanlaisia asioita... Mieheen pitäisi tutustua vieläkin paremmin.
"Mitä ajattelit että teemme sitten, kun olemme syöneet?"
 

Seuraavana päivänä Zachary lähti läheiseen leikkipuistoon leikkimään ystävänsä Nicholaksen ja tämän äidin Amelian kanssa. Poika oli juuri liukunut alas puumajasta kuultuaan Amelian huutavan häntä, olisi aika lähteä kotiin, ilta alkoi jo hämärtää.
"Hei, Zachary", vaalea mies tervehti poikaa. Zach kohotti katseensa miehen kasvoihin ja hymyili hieman.
"Hei Robert-setä. Tuletko tänään tapaamaan äitiäkin?" poika uteli innoissaan, Robert oli käynyt tapaamassa häntä jo muutama päivä sitten koululla ja kertonut olevansa Zachin setä. Tuolloin Robert ei ollut halunnut tulla käymään pojan äidin luona, eikä halunnut puhua mitään Zachin isästä vaikka poika olikin asiasta kysynyt. Pakkohan miehen, joka esittäytyi hänen sedäkseen, oli tietää jotain hänen isästäänkin!
"Ehkäpä voimme lähteä kotiisi yhdessä... Tulin vain taas moikkaamaan sinua, ajattelin kertoa myös, että pian tilanne muuttuu ja pääset asumaan isäsi luokse", Robert kertoi kumartuen lähemmäs poikaansa.
"Isäni? Enhän edes tiedä kuka isä on, kun äiti ei ole kertonut, etkä sinäkään", Zachin kasvot rypistyivät kun hän katsoi edessään seisovaa vaaleaa miestä.
"Saat kyllä kuulla lisää, isäsi ottaa sinut mielellään asumaan luokseen ja sinä varmasti pidät isästäsi. Saat pian myös pikkusiskon tai -veljen", Robert kertoi hymyillen.
"Saako isä vauvan? Hö. En minä halua pikkusiskoa tai -veljeä", poika hermostui, miksi tuo mies kiusasi häntä taas?
"Zachary! Tule nyt!" Amelia huusi uudestaan ja käveli Roberthin ja Zachin luokse pidellen Nicholasta kädestä.
"Hei. Olen Amelia Willoughby ja tässä on poikani Nicholas. Saanko kysyä kuka olette ja miksi puhutte ystäväni lapsen kanssa?" Amelia katsoi Robertia ankarasti, hän tiesi kyllä etteivät ventovieraat miehet käyneet hyvissä aikeissa keskustelemassa lasten kanssa, ammattinsakin puolesta nainen ei halunnut aikuisia lasten lähelle, elleivät lasten perheet tunteneet kyseisiä ihmisiä.
"Robert Keaton. Zachary tuntee minut kyllä, samoiten hänen äitinsä Catherine. Tulin vain juttelemaan pojan kanssa", mies ojensi kätensä kohti Ameliaa, mutta nainen ei tarttunut siihen.
"Robert? Sinulla ei ole asiaa Zacharyn lähelle. Kate on kertonut haluavansa, ettet lähesty hänen poikaansa. Sanon tämän sinulle sekä Katen ystävänä, että Grenlowin virkaatekevänä komisariona", tumman naisen katse porautui Robertiin, joka säpsähti hieman.
"Vai niin. Puhun tästä vielä Catherinelle. Kerron myös asianajajalleni, miten Katen avulias komisarioystävätär hääti minut lapseni luota", Robertin silmät siristyivät pieniksi viiruiksi hänen puhuessaan. Mies kääntyi ja poistui paikalta, jättäen kauhistuneen Zacharyn jähmettyneenä paikoilleen.
"Onko Robert-setä mun isä?" Zach kysyi Amelialta, joka puri hammastaan ettei olisi rynnännyt Robertin perään sanomaan vielä muutaman valitun sanan.
"Äitisi voi vastata tähän paremmin, kultaseni. Mennään nyt kotiin niin asia kyllä selkiytyy", nainen tarttui toisella kädellään Zacharyn kädestä ja lähti viemään lapsia kohti autoaan.

____________________________________________________________________

Tässäpä tämä nyt sitten on, huiman pitkän päivitysvälin jälkeen... Täytyypi myöntää ettei juuri inspiraatiota ole ollut sims-peliä saatika tarinaa kohtaan, mutta tämän nyt aikaseksi sain, sillä kun olen kerran aloittanut, ainakin yritän parhaani saadakseni sen loppuunkin! Nyt vaan tosiaan inspiraatio on niin pahasti katkolla, että päivitysväli todennäköisestikin pysyy pidempänä. Nyt olisi erittäin tärkeää tietää, jos joku todellakin lukee tätä! Potkikaa kirjoittamaan useammin. ;)

lauantai, 14. tammikuu 2012

Chapter 4: Is anybody listening to my prayer?

Megan Flannigan käveli innoissaan kohti taloa, jonka oletti olevan Kylen. Ovelle päästyään hän havaitsi ikkunan lähellä liikettä, eikä voinut vastustaa kiusausta kurkistaa sisälle. Tirkistäessään ikkunan reunasta Megan näki jotain odottamatonta, olohuoneen sohvalla istui iloisesti hymyilevä Kyle ja hänen edessään pientä, vaaleaa tyttöä leikitti hieman Megania vanhempi tyttö. Hetken hän oli hämmentynyt, mistä oikein oli kyse? Olikohan nainen kenties Kylen sisko? Ei, Kyle oli kertonut ettei hänellä ollut sisarta...
Oivallus iski Megania niin, että tyttö horjahti hieman ja haki tukea ikkunalaudasta. Sisällä olevat ihmiset eivät kuitenkaan vaikuttaneet huomanneen liikettä ulkona, vaan jatkoivat iloista puuhasteluaan. Megan seisoi järkyttyneenä suoraan ikkunan takana ja katseli poikaystäväänsä inho kasvoillaan. Nyt hän jo tunnisti olohuoneessa lasta leikittävän punapään, tämä oli Bianca LeConnery, kaksi vuotta Megania vanhempi tyttö, joka kävi samaa koulua hänen kanssaan. Rose tunsi Biancan itseasiassa aika hyvinkin, he olivat olleet hyviä ystävia ala-asteella ja pitäneet yhteyttä sen jälkeenkin, vaikkakin Bianca oli Roseakin vanhempi. Mutta miksi ihmeessä Megan ollut kuullut Biancalla olevan lasta? Miksei Rose ollut kertonut? Yleensä hän tiesi kaikesta ensimmäisenä! Lapsi oli varmasti Kylen, ei Biancalla varmastikaan olisi muuten mitään asiaa mennä tapaamaan miestä...
Hetken aikaa Megan taisteli silmiinsä kihoavia kyyneleitä vastaan, mutta pian suru vaihtui raivoksi. Miten Kyle saattoi! Mokoma paskiainen oli ilmeisesti koko ajan vedättänyt häntä! Tämän vuoksi hän ei edes voinut tulla käymään miehen asunnolla, siellähän asuivat toinen tyttöystävä ja lapsi...! Megan Flannigania ei todellakaan kohdeltaisi tällä tavalla, hän kyllä näyttäisi Kylelle, kostaisi tälle niin, että tämä katuisi syntymäänsäkin...
Raivosta puhisten Megan marssi pois Kylen asunnolta ja tähyili ympärilleen taksia etsien. Taksi, jolla hän oli tullut tänne, oli jo ehtinyt lähteä, eikä muita näkynyt mailla halmeillakaan, ei täällä ihmiset juuri taksilla kulkeneet. Tytön silmät osuivat kuitenkin vähän matkan päässä olevaan vanhaan rakennukseen, jonka yläpuolella vilkkui raihnainen kyltti "B ll s B r". Ilmeisesti kyseessä oli alueen melko pahamainen Bill's Bar, Megan oli joskus kuullut joidenkin luokkalaistensa kehuskelleen livahtaneensa baariin riehumaan. Katsoessaan baaria tyttö huomasi, että rakennuksen maali oli rapistunut, katto oli hieman painunut eikä hörskän kunto todellakaan näyttänyt siltä, että siellä edes voisi olla ihmisiä turvallisesti. Mutta ei Meganilla ollut kriteereitä, hän halusi vain tyhjentää päänsä Kylestä, tänne hän voisi todennäköisesti päästä ilman papereita, ei ovella ainakaan näyttänyt olevan portsareita.
Lähtiessään kävelemään rakennusta kohti, Megan kuuli voimistuvan musiikin jytkeen ja alkoi innostua toden teolla. Ehkäpä hän voisi tavata jonkun toisen mukavan miehen ja näyttää Kylelle, että hänellä oli vientiä vaikka millä mitalla.

Astuessaan baariin Megan näki tanssilattialla riettaasti tanssimassa kaksi humaltunutta, keski-ikäistä naista. Naiset olivat varmasti hänen äitiäänkin vanhempia! Miten he kehtasivat... Järkyttyneenä Megan käveli baaritiskille ja yritti turhaan heilutella baarimikolle, tämä oli liian kiinnostunut baaritiskin päässä istuvasta irokeesipäästä. Tyttö oli juuri luovuttamassa ja marssimassa itse baaritiskin taakse hakemaan juotavaa, kun hänen luokseen tuli varmaankin noin kolmekymppinen mies vihjaileva hymy huulillaan. Miehellä oli kädessään kaksi lasia, kummassakin oli selkeästi jokin makeahko drinkki.
"Hei kaunotar... Täällä ei usein näe kaltaisiasi kauniita tyttöjä", mies sammalsi hitusen, mutta Megankin osasi sanoa ettei mies ollut mitenkään reilussa humalassa. Tummahiuksinen mies ojensi toista drinkkia Megania kohti, edelleen sama, hieman karmiva hymy kasvoillaan.
"Kiitos..." Megan sanoi hiljaa ja otti drinkin vastaan. Miehen kasvoilla ollut hymy leveni virneeksi.
"Marcus Leventhal. Ja sinä olet...?" miehen esiteltyä itsensä hän siirtyi pari askelta lähemmäs tyttöä. Megan siirtyi vaistomaisesti askeleen taaksepäin, mutta yritti pitää hymyn kasvoillaan. Ei hän ollut tottunut flirttaileviin, selkeästi vanhempiin miehiin, joten hän ei tiennyt miten olisi ollut.
"Megan... Flannigan." hän esitteli itsensä takellellen ja siemaisi drinkistään. Miehen silmissä välähti tunnistus, drinkistä otettiin pitkä kulaus ja käsi laskettiin Meganin olkapäälle.
"Hei, mä tunnen sun isäs. Malcolm, eiks nii. Se tekee urheilujuttuja meillä. Mä oon valokuvaaja", mies selitti siemaillen kesken puheensa pieniä kulauksia juomastaan. Megan ei tuntenut enää oloaan yhtään mukavaksi, mutta nyökkäsi vahvistaakseen miehen sanat ja otti uuden huikan lasistaan. Juoma oli oikeastaan aika hyvää, mutta tytön mieleen hiipi ne kaikki televisiojutut joissa tytöt ottivat miehiltä drinkkejä jotka oli terästettty tyrmäystipoilla tai jollain muilla karmivilla aineilla... Ehkäpä hänen ei kuitenkaan kannattanut pelätä sitä, vai kannattiko?
"Ehkä mun pitäis lähtee... Tai no, hakisitko sä mulle uuden drinkin tuolta, en oikein tykkää tästä... Voisin ottaa vaikka Pina Coladaa, vai mikä sen nimi on..." Megan esitti, ettei pitänyt juomastaan, ihan vain siksi että hän näkisi miehen hakevan uuden drinkin ja varmistuisi, ettei siinä ollut mitään ylimääräistä.
"Toki muru", mies naurahti ja suunnisti kohti baaritiskiä.
Vajaan kahden tunnin kuluttua Megan käveli ulos baarista, hän oli vihdoin saanut Marcuksen uskomaan, ettei hän ollut kiinnostunut jatkamaan iltaa. Mies oli jäänyt pelaamaan biljardia jonkun ystävänsä kanssa, joten Megan saattoi livahtaa ulos. Hän ei ollut ottanut kovinkaan montaa drinkkia, mutta alkoholi oli jo ehtinyt vaikuttaa häneen melko runsaasti. Kaivaessaan puhelinta taskustaan tilatakseen taksin, hän huomasi miten auto pysähtyi vähän matkan päähän hänestä ja matkustajan puoleinen ovi avattiin.
"Kelpaisko neidille kyyti?"

Joanne Flannigan ei ollut nukkunut silmänräpäystäkään koko yönä. Hän ja Malcolm olivat lähteneet etsimään tytärtään kaupungilta, soitelleet tämän ystäville ja kyselleet josko jollakin olisi tietoa Meganin olinpaikasta. Mitään tulosta ei kuitenkaan ollut syntynyt, joten Joanne oli soittanut poliisille. Sieltä käskettiin soittaa aamulla uudestaan jos tyttö ei ollut palannut kotiin, silloin poliisi kävisi hakemassa levitettävän valokuvan ja muuta tietoa. Joanne ei voinut ymmärtää - tytöllehän voisi tapahtua vaikka mitä yön aikana! Miksei poliisi voinut heti tarttua toimeen?
Nuoren konstaapelin tultua aamuyhdeksältä tapaamaan Joannea, nainen ei vakuuttunut ollenkaan, että poliisilla olisi tarvittava into etsiä hänen tytärtään.
"Rouva Flannigan, tyttärenne on kuitenkin jo kuusitoistavuotias. Tytöillä on usein tapana karata, katsomaan poikaystäväänsä, viettämään aikaa uusien ystäviensä kanssa... Mitä he nyt ikinä keksivätkään! En usko että tyttärenne on ollenkaan vaarassa, käykää vielä hänet tuntevien ihmisten luona ja kyselkää. Mekin kyllä alamme etsiä häntä, mutta emme suhtaudu asiaan vielä kovinkaan isolla prioriteetillä. Kuten jo sanoin, rouva Flannigan, en usko, että tyttärellänne on hätää", nuori konstaapeli selitti arvokkaan oloisena, eikä Joanne voinut muuta kuin ärsyyntyä suunnattomasti mokomasta käytöksestä.
"Eikö teillä todellakaan ole älyä päässänne? TYTTÄRENI ON KADONNUT, ei karannut. Minä TIEDÄN, että asiat ovat erittäin huonosti! Voisiko nuoriherra konstaapeli nyt keskittyä asiaan ja todellakin etsiä tytärtäni!" Joanne raivosi heiluttaen käsiään voimakkaasti tehostaakseen puheensa vaikutusta. Konstaapeli hätkähti hieman, mutta kohotti sitten kättään laittaakseen sen rauhoittavasti rouva Flanniganin olkapäälle, mutta Joanne huiskaisi käden pois heti.
"Minä en kaipaa nyt lohdutusta, vaan tytärtäni. Hoida työsi ja etsi hänet", Joanne jatkoi kyynelten tulvahtaessa hänen silmistään.
"Onko teillä nyt ketään täällä tukenanne...?" konstaapeli tiedusteli selkeästikin hieman vaivaantuneena, nuori mies ei ollut tainnut kohdata työnsä puitteissa vielä kovinkaan montaa hysteeristä äitiä.
"On. Toinen tyttäreni tulee koulusta parin tunnin kuluttua ja mieheni on vain piipahtamassa töissä, hänen pitäisi olla täällä vajaan tunnin kuluttua. Mutta te, hoitakaa nyt työnne!" Joanne yritti pitää ääneensä vakaana ulos pyrkivästä itkunpuuskasta huolimatta, avasi konstaapelille oven, sulki sen miehen perässä ja lysähti lattialle itkemään. Hän tunsi, että Megan oli vaarassa, eikä tuo konstaapelinlurjus tehnyt mitään auttaakseen hänen tytärtään! Miksei? Miksei Megan ollut heille tarpeeksi tärkeä?
Lattialla istuessaan Joannen mieleen tuli Meganin poikaystävä. Hän oli nähnyt vilauksen tästä nuorukaisesta silloin, kun hän oli tuonut Meganin kotiin. Ehkäpä Rose tietäisi kuka Meganin poikaystävä oikein oli... Tytöt eivät oikeastaan liikkuneet samoissa piireissä, mutta Rose tunsi paljonkin ihmisiä, vaikkei ollutkaan niitä sosiaalisimpia nuoria.
Joanne vääntäytyi ylös lattialta ja istahti tietokoneensa ääreen. Ainakin hän voisi tehdä lappusia joissa ilmoitettiin Meganin tuntomerkit ja pyydettiin ottamaan yhteyttä, ehkäpä niitä voisi levitellä ympäri kaupunkia, ellei poliisi halunnut auttaa. Kaikki piti tehdä itse, vaikka poliisin piti tätä varten juuri olla olemassa!
 

Rose meni koulun jälkeen suoraan istuskelemaan uuteen, moderniin ravintolaan joka oli äskettäin valmistunut järven rannalle. Ei hänellä oikeastaan ollut nälkä, mutta salaatti tuli tilattua. Istuutuessaan terassilla baarijakkaralle, Rosella oli koko päivän ollut hieman kummallinen olo ja hän tunsi itsensä jollakin tapaa levottomaksi, todennäköisesti se johtui hänen sisarensa tilanteesta. Ei hän oikeastaan uskonut, että Meganilla oli minkäänlaista hätää, tämä varmasti vain pelleili tuttuun tyyliinsä, mutta jokin asiassa kuitenkin häiritsi häntä. Rose ei osannut sanoa mistä oli kyse, mutta samanlaista tunnetta hän ei ollut koskaan ennen kokenut. Jonkinlaista outoa, epätodellista levollisuutta samalla, kun oli kuitenkin hermostunut ja levoton... Se ei kuulostanut kovinkaan järkevältä, mutta millään muulla tavalla Rose ei oloaan osannut kuvata.
Puhelin pärähti soimaan ja tyttö lähes tipahti tuolilta pelästyttyään kovaa soittoääntä. Hieman hermostuneena hän vastasi puhelimeen huomattuaan, että soittaja oli hänen äitinsä.
"Rose, tiedätkö sinä kuka seurustelee Meganin kanssa?" Joanne hyökkäsi heti asiaan, vaativalla äänellä. Kyllähän Rose tiesi, mutta ei hän uskonut että Kylellä oli mitään tekemistä tämän asian kanssa, ei tämä ollut millään tapaa vaarallinen, vaikka hieman ikävä ihminen muuten olikin.
"Tiedän minä... Mutta äiti, en usko että hänellä-", Rose ei päässyt lauseensa loppuun ennen kuin äitinsä keskeytti hänet kiukkuisena.
"Kyllä sillä pojalla on jotain tekemistä tämän kanssa! Kerrot nyt heti nimen niin menen käymään!"
"Kyle Greene", Rose huokaisi, hän tiesi että Joanne menisi varmasti riehumaan miehen kotiin ja siitäpä soppa syntyisi, äiti tapaisi tyttärensä poikaystävän lapsen ja avovaimon. Tietysti Rose oli tiennyt pidempään, että Kyle seurusteli sekä Biancan että Meganin kanssa ja oli seurustellut ennen Megania erään Rosen luokkatoverin kanssa, mutta tälle tytölle oli nopeasti selvinnyt totuus Biancasta ja lapsesta. Rose ei voinut ymmärtää miksei Bianca ollut jo aikoja sitten lähtenyt tyttönsä kanssa pois ja jättänyt Kyleä oman onnensa nojaan, ei mies ollut minkään arvoinen. Meganille olisi ehkäpä pitänyt kertoa, mutta ei tämä olisi uskonut sisarensa puheita, Megan olisi syyttänyt häntä vain valehtelusta ja kateellisuudesta.
"Menen isäsi kanssa tapamaan tätä poikaa heti kun voimme. Tiedätkö missä hän asuu?" Joannen ääni selkeästi rauhallisempi, asiat etenivät sentään jollakin tasolla.
"Elven Meadowsissa", Rose tokaisi ja aikoi vielä kuvailla missä päin siellä, kun hänen äitinsä henkäisi pelästyneesti.
"Elven Meadows?! Siellähän se yksi tyttö katosi jonkin aikaa sitten!" Joannen ääni nousi ja hän kuulosti jo lähes hysteeriseltä. Ensimmäisellä katoamisella ja Meganin jutulla voi olla yhteys!
"Emily? Niin kaiketi... Mutta en usko että Emilylläkään on hätää, se nyt on vähän semmonen ja tämmönen, se vaan lähti jonnekin. Tuskin nää liittyy mitenkään toisiinsa", Rose yritti lohdutella äitiään, mutta ei onnistunut rauhoittamaan hermostunutta Joannea.
"Mutta mä tulen kohta kotiin, niin voidaan puhua. Älä lähde tossa tilassa vielä Kylen luo..." Rose sanoi hiljaa ja sulki puhelimen odottamatta äitinsä vastausta. Tyttö toivoi, että isä oli kotona estämässä äitiään syöksymästä keittiöveitsin varustettuna Kyle Greenen luo.

Joanne teki tavanomaiset iltatoimensa kuin sumussa, kaikki sujui niin kuin aina ennenkin, mutta tekojen tavanomaisuus piinasi häntä, sillä enää ne eivät olleet niin tavallisia, ei, koska Megan ei istunut kylpyammeen reunalla levittämässä kasvonaamiotaan tai harjaamassa hiuksiaan... Joanne niin toivoi, että seuraavana iltana tytär istuisi siinä vahingoittumattomana tekemässä tavallisia rutiinejaan. Istahtaessaan sängylle miehensä viereen, Joanne tunsi rauhoittuvansa hieman, hänellä oli sentään miehensä tukenaan, mies, jota hän rakasti edelleen paljon, monista yhteisistä vuosista ja ongelmista huolimatta.
Malcolm oli illalla soittanut poliisille ja ilmoittanut mikä tilanne nyt oli, konstaapeli oli onneksi luvannut käydä kysymässä Kyleltä tietoja Meganin olinpaikasta. Tieto lohdutti Joannea hieman, mutta hän olisi edelleen itsekin halunnut lähteä mukaan. Myös Rose oli lohduttanut äitiään selittämällä tälle, ettei Kyle todellakaan ollut väkivaltainen mies, vaikkakin asui ikävällä asuinalueella, lisäksi poliisit varmasti toisivat Meganin kotiin jos tämä löytyisi Kylen asunnolta.
Joanne ei kuitenkaan ollut vakuuttunut siitä, etteikö Meganilla olisi hätää. Hän tunsi olonsa edelleen erittäin epämukavaksi, eikä ikävä, kaihertava tunne poistunut millään hänen sisältään. Hän ei täysin osannut tulkita tunnetta, mutta nainen oli varma siitä, että hänen äidinvaistonsa yritti viestiä hänelle jotakin.
"Malcolm... Aloitetaanhan Meganin täysipainoinen etsintä heti aamulla?" Joanne kysyi väsyneesti mieheltään, joka juuri oli saanut pyjaman ylleen ja istahti vaimonsa vierelle. Joanne oli uupunut viime yön unettomuuden vuoksi, mutta uskoi ettei edelleenkään saisi unta. Meganiin liittyviä ajatuksia ei vain voinut sulkea pois päästä off -nappulalla.
"Tietysti aloitetaan. Poliisi ottaa asian tärkeysjärjestyksessän ykköseksi, jos Megania ei kuulu kotiin nyt tämän yön aikana, tyttö on sentään alaikäinen. He ovat varmasti parhaillaan Kyle Greenen luo ja etsivät Megania sieltä, niin kuin halusit. He ilmoittavat heti, jos Megan löytyy, mutta muuten he ottavat yhteyttä vasta aamulla. Yritä nyt vain nukkua, et jaksa huomenna auttaa etsinnöissä ellet saa unta... Toin nämä pillerit jotka voit ottaa, uni tulee varmasti paremmin kun nielet ne", Malcolm ojensi kaksi pyöreää, valkoista tablettia vaimolleen, joka otti ne vastaan ja nieli ne hanakasti vesilasillisen avustuksella. Pillereistä olisi varmasti apua nyt, muutenkaan Joanne ei ole koskaan ollut hyvä nukkumaan, puhumattakaan tälläisestä, piinaavasta tilanteesta.
Joanne kääntyi unilääkkeet otettuaan kyljelleen, pois päin miehestään ja risti kätensä rukoukseen siitä huolimatta ettei ollut kovinkaan uskonnollinen ihminen. Muutama kyynel valahti tyynylle täplittäen vaalean kankaan, kyyneleetkin alkoivat jo olla vähissä, niin paljon hän oli itkenyt.
"Rakas Jumala, anna tyttäreni tulla ehjänä kotiin" Joanne kuiskasi niin hiljaa, ettei edes hänen aviomiehensä kuullut sanoja sängyn toiselle puolelle. Nainen tunsi olevansa yksin tässä tilanteessa, hän oli varma ettei kukaan tuntenut samoin kuin hän, hän tiesi ettei kukaan muu pelännyt ja toivonut Meganin puolesta niin paljon.
Vajaan kymmenen minuutin kuluttua Joanne oli jo unessa, mutta lepäämistä vainosi itsepintainen painajaisuni aamuun asti. Painajaisessaan hän oli seissyt sumuisella sillalla katsomassa alas harmaaseen veteen, nähnyt jatkuvasti tyttärensä kasvot vedenpinnasta ja tuntenut hirvittävää tuskaa siitä, ettei kuitenkaan voinut koskettaa Meganin kasvoja eikä syleillä häntä.  Aamulla Joannella ei enää ollut mitään muistikuvaa yöstä ja unesta jonka hän oli nähnyt.
 

___________________________________________________________________________

Osan ilmestyminen venähti nyt ihan liikaa, mutta kiireiltäni en millään ehtinyt ottamaan kuvia ja kirjoittamaan, mutta tässä tämä nyt on. Tällä hetkellä työt ja muut harrastukset vievät niin paljon aikaa, etten tosiaan ehdi usein tätä tarinaa tekemään, eikä inspiraatiokaan nyt ole mitenkään hirveän korkealla. Mutta lupaan kuitenkin jatkaa! Kommentteja pyydän nyt erityisesti! Risuja, ruusuja, mitä vain, kunhan kommentoitte jollakin tavalla! Jo pelkkä "seuraan tarinaa" tai "luin tämän osan" riittää. Kiitos :)

torstai, 15. joulukuu 2011

Chapter 3: We're going to play the game by my rules

Macy oli juuri ehtinyt kotiinsa pitkän työpäivän jälkeen, kun hän huomasi unohtaneensa kotona tehtävää työtä varten laadittuja dokumentteja työpaikalleen. Hänen olisi saatava työ tehdyksi seuraavaan aamuun mennessä, joten ei auttanut mikään muu, kuin lähteä takaisin työpaikalle ja hakea tarvittavat paperit.
Ajettuaan toimistorakennuksen pihalle, Macy havaitsi asianajotoimiston ikkunoista kuultavaa valoa. Kello oli puoli kymmenen illalla, kuka ihme työpaikalla voisi vielä olla? Hän oli puolisen tuntia sitten lähtenyt paikalta viimeisenä, tai ainakin hän oli ajatellut olevansa viimeinen.. Ehkä herra Williams, hänen osastonjohtajansa, oli vielä tullut tekemään jotain, oikeastaan kukaan muu ei ollut kovinkaan mahdollinen vaihtoehto. Macy asteli hieman häpeissään rakennuksen oville, vetäisi kulkukorttinsa lukijasta ja astui hissiin. Jos herra Williams oli toimistolla, tämä näkisi nyt, että aina niin täydellinen neiti Kerrigankin sortui joskus tekemään virheitä. Macy tavoitteli ylennystä ja oli jo pitkään pyrkinyt toimimaan varsinkin herra Williamsin läsnäollessa erittäin esimerkillisesti. Hänen lisäkseen ylennystä tavoitteli muutama muukin asianajaja, mutta kaikki muut olivat miehiä. Macy tiesi, että herra Williams nostaisi tällä kertaa parempiin tehtäviin mieluummin naisen kuin miehen, sillä hän oli antanut viimeiset kolme kertaa parhaimmat työtehtävät miesasianajajille. Macy oli melko varma, että tällä kertaa häntä onnistaisi, työpaikka oli lähes sadan prosentin varmuudella hänen, jos hän suorituisi kaikista tehtävistään kunnialla! Jos niin kummallisesti pääsisi käymään, ettei hän saisikaan ylennystä, hän alkaisi harkita oman toimiston perustamista tosissaan. Pitkään Macy ei jaksanut tavallista puurtamista, parempaankin kun hänellä oli resursseja! Hän oli johtajatyyppiä ja johtaja hänestä joskus vielä tulisikin.

Noustessaan hissistä toimistonsa kerroksessa, Macy huomasi yllätyksekseen ettei työpaikalla viimeisenä ollutkaan herra Williams, vaan toimistoapulainen Frank Levine. Komea nuori mies oli työskennellyt Brown & Williamsilla vasta parisen viikkoa, mutta Macy oli ehtinyt kiinnittää tähän huomiota. Nuorukainen oli hyvinkin viehättävä, eikä punapää pistäisi pahakseen, jos mies pyytäisi häntä ulos syömään...
"Hei!" Frank huudahti nähdessään Macyn lähestyvän häntä. Punahiuksinen nainen vilkuili ympärilleen kuin varmistuakseen ettei herra Williams tai kukaan muukaan arvoasteikossa ylempänä oleva todellakaan ollut paikalla.
"Hei Frank", Macy hymyili ja käveli oman nurkkauksessa sijaitsevan työpisteensä luokse. Hän oli pitkään odottanut omaa toimistohuonetta, mahdollisen ylennyksen myötä hän todennäköisesti saisi sellaisen. Toistaiseksi piti tyytyä tähän ankeaan nurkkaukseen, edes kasvit ja maalaukset eivät piristänet ankean harmaata huonetta.
"Miksi olet täällä näin myöhään?" Macy jatkoi etsien työpöytänsä laatikoista oikeaa mappia. Löydettyään sen, hän nosti mapin pöydälle ja selasi sen läpi varmistuakseen, että jokainen tärkeä paperi oli tallella.
"Olin viimeistelemässä herra Brownin aikataulua huomiselle... Jäikö sulta jotain?" Frank istahti Macyn työpöydälle hymy kasvoillaan. Macy kohotti yllättyneenä kulmakarvojaan, Frank ei ollut koskaan vastannut hänelle muuta kuin korkeintaan kahdella sanalla, saatika että olisi jatkanut keskustelua.
"Tämä mappi vain..." Macyn kasvot näyttivät äkkiä huolestuneilta, mapissa ei ollutkaan kaikkia tarvittavia papereita, vaikka hän oli varma, että oli koonnut mapin kuntoon päivällä.
"Tietkö sä missä on tämän jutun liitteet 16 ja 22?" hän kysyi Frankilta aavistuksen ahdistuneena. Hän ei jaksanut pitää yllä tavallista ankaraa rooliaan, ahdistuneisuus papereiden katoamisesta kasvoi hetki hetkeltä.
"En mä kyllä tiedä... Ehkä sunkaan ei pitäis välittää niistä nyt", Frank katsoi vaativasti Macya, joka otti pari askelta kohti pöydänreunalla istuvaa miestä pyytääkseen tätä lähtemään kotiin. Ennen kuin hän ehti sanoa mitään, Frank tarttui Macya kädestä ja katsoi tätä flirttaileva pilke silmissään.
"Mä oon huomannu sun katseet... Mun mielestä sä oot todella viehättävä nainen", Frank puhui matalalla äänellään viettelevään sävyyn, eikä Macy vastustellut nuorukaisen sulkiessa hänet syliinsä. Irlantilaisnainen ei tiennyt mitä olisi tehnyt tai sanonut, hänellä ei ollut mitään tätä tilannetta vastaan, mutta työpaikalla..! Jos he päätyisivät tekemään jotain toimistolla ja jäisivät kiinni... Macy ei uskaltanut edes ajatella ankaraa herra Brownia sättimässä häntä. Suhde alempiarvoiseen työntekijään olisi myös häpeällistä, Brown & Williamsilla ei katsottu hyvällä minkäänlaisia työntekijöiden välisiä suhteita. Ei Macy oikeastaan edes halunnut suhdetta Frankin kanssa, mutta iltaa piristämään tästä varmasti kyllä olisi.
"Ei me täällä voida... Haluutko tulla mun luokse?" Macy vetäytyi Frankin vankasta otteesta vienosti hymyillen. Hän tiesi, että oli tekemässä virheen pyytäessään nuorukaisen kotiinsa, mutta hän ei ollut tarpeeksi vahva vastustaakseen Frankia tänä iltana.

Aamulla tieto yön tapahtumista iski Macya kuin leka. Hän oli ollut sängyssä Frank Levinen kanssa! Ahdistuneena punapää nousi istumaan sängyllään ja havaitsi Frankin jo olevan hereillä. Mitä hän nyt tekisi? Mitä jos Frank olettaa, että he ovat nyt pari?
"Huomenta", mies hymyili leveästi ja katseli vieressään makaavaa naista selvästikin riemuissaan. Tänään Macylla ei varsinaisesti ollut määrättyjä työtunteja, mutta hänen pitäisi toimittaa erään pariskunnan avioeroa koskevia lausuntoja herra Williamsille iltaan mennessä. Samassa hän muisti, ettei ollut ottanut papereita mukaansa toimistolta lähtiessään kotiin Frankin kanssa. Mitä jos herra Williams oli käynyt katsomassa hänen pöydällään levällään olevia papereita ja huomannut, ettei työ ollutkaan vielä valmis, eikä hän ollut edes jatkanut sitä illan aikana kotona! Hän ei kestäisi sitä häpeää.
Macy hieroi päätään ja toivoi, ettei orastava päänsärky yltyisi kamalaksi jomotukseksi, sillä hän oli unohtanut ostaa särkylääkkeitä paketin loputtua kolme päivää sitten.
"Eikö sun pitäis olla töissä?" nainen kysyi hiljaa vieressään löhöilevältä nuorelta mieheltä. Puoli yksitoista torstai-aamuna, Frankin kaltaiset toimistoapulaiset eivät taatusti saaneet pitää kotityöskentelypäiviä keskellä viikkoa.
"Mmm, joo. Mitäköhän kello on? Perhana sentään!" Frank ulvahti, nousi ylös sängystä ja alkoi vetää farkkuja jalkaansa. Kello oli puoli yksitoista ja tietystikin Frankin olisi pitänyt olla töissä jo aikoja sitten.
"Tavataanko illalla uudestaan?" nuorukainen katsoi Macya toiveikkaana. Niimpä niin, tätä punapää olikin pelännyt. Hän ei halunnut seurustelusuhdetta Frankin kanssa! Ensinnäkin ikäeroa oli liikaa, eikä hän halunnut seurustella tulevan työntekijänsä kanssa.
"En mä oikein tiedä... Mulla on kiireitä ja..." Macy kohautti olkapäitään ja nousi sängystä aikomuksenaan mennä suihkuun heti, kun Frank oli lähtenyt asunnosta.
"Jaaha, olinko vain viihdettä sulle? En kelpaakaan kunnon suhteeseen! Helvetin ämmä..." Frank katsoi raivokkaasti punahiuksista naista, häntä ei kohdeltaisi näin!
Macy meinasi pienen ohikiitävän ajan antaa periksi ja suostua tapaamaan Frankin illalla, mutta päätti, ettei antaisi miehen tahdon mennä omansa yli. Jos hän kerran sanoi ei, se oli silloin ei.
"Ihan sama mulle nyt. Ala vetää. En halua tapailla sua. Odotan myös, ettei tästä kuule kukaan toimistolla", Macy vetäytyi roolinsa taakse ja oli taas sama ankara, vaativa nainen joka yleensä työpaikalla oli totuttu näkemään.
"Niinkö? Aivan varmasti kerron ihan jokaiselle tyypille toimistolla. Odotapas vain!" Frank ärähti lähtien juoksemaan portaita alas. Macy odotti, kunnes hän kuuli oven pamahtavan ja lyyhistyi sitten sängylle itkemään.
 

Rauhoituttuaan Macy suunnisti kohti kuntosalia. Hän ei ollut mikään aivan intohimoinen urheilija, mutta kuntoilu vei tehokkaasti ikävät ajatukset muualle. Lenkilläkin hän kävi aina silloin tällöin, mutta kuntosalilla käyminen toi vielä mukavamman olon. Työpaikka tehtävineen saisi odottaa kunnes hän olisi valmis.
Pukuhuoneessa Macy tutkaili itseään peilistä arvostellen. Hän oli kieltämättä kaunis, aidot punaiset hiukset olivat upeat, pisamaisessa vaaleassa ihossa ei ollut epäpuhtauksia, kasvonpiirteet olivat kauniit, varsinkin silloin kun hän hymyili... Vartalossa ei ollut valittamista, muuten hoikkaa kehoa oli siunattu kookkaalla povella ja pituuttakin löytyi enemmän kuin keskivertonaiselta. Hoikka Macy ei aina ole ollut, teini-ikäisenä hän taisteli paino-ongelmien kanssa, mutta kerran kilot karistettuaan hän ei ollut sallinut itsensä lihoa uudelleen. Tarkkaa kunto-ohjelmaa hänen ei tarvinnut enää noudattaa, mutta ruokansa suhteen Macy oli äärimmäisen tarkka. Hän ei juurikaan syönyt muuta kuin salaattia ja joi vettä.
Astellessaan ulos pukuhuoneesta, punapää oli vähällä törmätä pyyhkeitä kantavaan kuntosalinomistajaan.
"No hei Macy! Mitä kuuluu? Olin tässä viemässä pyyhkeitä miesten pukuhuoneeseen" mukava Jacob Cooper tervehti naista leveästi hymyillen. Macy oli aina pitänyt kuntosalinomistajaa oikein miellyttävänä miehenä, tämä jäi helposti keskustelemaan kuntosalin asiakkaiden kanssa ja teki itse suuren osan paikan töistä, vaikka oli niin varakas, että helposti olisi voinut palkata haluamansa määrän työntekijöitä ja nauttia itse sikareista uima-altaalla.
"Hei! Ihan hyvin tässä menee. Ajattelin jalkoja treenailla", Macy vastasi ja pujahti herra Cooperin ohitse lähimmälle kuntolaitteelle. Useimmiten Macy käytti juoksumattoa ja uima-allasta, mutta tänään hän tarvitsisi rankempaa treeniä. Herra Cooper sentään älysi olla jatkamatta keskustelua ja häipyi miesten pukuhuoneeseen pyyhkeidensä kanssa. Macy ei olisi jaksanut keskustella pidempään kenenkään kanssa, eikä olisi kestänyt varsinkaan niin ylipirteää ihmistä kuin Jacob Cooper.
Jalkatreeniä tehdessään Macy mietti Frank Levineä. Macy oli yhtä syyllinen yön tapahtumiin kuin Frank, mutta silti punapää tunsi raivon kiehuvan sisällään. Hän yli ylempänä työpaikan arvoasteikossa kuin Frank, eikä hän olisi saanut vastata miehen flirttiin saatika kutsua tätä kotiinsa. Niin hän oli kuitenkin tehnyt ja nyt hänen oli paikattava virheensä ennen kuin toimistoapulainen ehtisi kehuskelemaan viime yöstä ympäri Brown & Williamsia. Häntä ei todellakaan nöyryytettäisi omalla työpaikalla!
Päättäväisenä Macy istui treenaamassa puolitoista tuntia, peseytyi ripeästi ja suunnisti kohti kotiaan aikomuksenaan vielä lähteä työpaikalle hoitamaan asiat parhain päin.

Hienoimpaan housupukuunsa pukeutuneena Macy marssi kohti herra Williamsin toimistoa. Herra Brown ja herra Williams olivat kummatkin tasavertaisia osakkaita, mutta kummallakin olivat omat vastuualueensa ja Macyn onneksi miehistä mukavampi, herra Williams, vastasi hänen alueestaan.
Miehen sihteerin kehotettua astumaan sisään, Macy avasi oven ja marssi suoraan harmaahapsisen miehen luokse. Hän oli tarkasti suunnitellut sen, mitä hän sanoisi ja tekisi, suunnitelma onnistuisi pomminvarmasti.
"Hei, herra Williams. Minulla on melkoisen ikävää kerrottavaa..." Macy aloitti hiljaisella, lähes tärisevällä äänellä yrittäen välttää katsekontaktia pomoonsa.
"Istu toki, neiti Kerrigan. Mikä on ongelmana?" ystävällinen, lähes eläkeikäinen herra Williams puhui tasaisella, lohduttavalla äänellään. Macy tunsi tyytyväisyyttä, herra Brownia olisi huomattavasti vaikeampi vakuuttaa tästä asiasta.
"Minua on ahdisteltu toimistossa. Frank Levine puhui minulle vihjailevasti ja kosketteli minua sopimattomasti kun olin työskentelemässä", Macy tavoitteli ääneensä haavoittuvaisuutta ja pelkoa. Kovinkaan hyvä näyttelijä hän ei ollut, mutta uskoi silti pystyvänsä harhauttamaan herra Williamsin kaltaista höperöä pappaa.
"Niinkö? Nuoriherra Levine vaikuttaa asialliselta työntekijältä, olen hyvin yllättynyt. Mutta jos asia todella on näin, minun on puututtava siihen. Sinun sanallasi on suuri painoarvo, olethan ollut meillä jo jonkin aikaa töissä ja pidän sinua oikein luotettavana työntekijänä", herra Williams nousi tuolistaan, käveli työntekijöiden tietoja sisältävän kaapiston luokse ja etsi sieltä Levinen kansion.
"Katsotaampa... Herra Levinellä on menneisyydessään yksi pahoinpitely ja häntä kohtaan on nostettu myös kanne häirinnästä... Miksiköhän en kiinnittänyt näihin tietoihin huomiota silloin, kun herra Brown halusi palkata tämän nuorukaisen... Ikävää, ikävää..." herra Williamsin tutkiessa kansiota mietteliäänä, Macy oli enemmän kuin yllättynyt miehen sanoista. Hänellä ei ollut aavistustakaan, että Frankilla oli papereissaan tälläisiä asioita! Tämähän vain jouduttaisi hänen asiaansa, nainen oli riemuissaan sopivasta sattumasta.
"Niinkö? En tiennytkään hänen menneisyydestään. Toivottavasti hän ei ole kiusannut muita naisparkoja!" Macy yritti parhaansa mukaan näyttää surkealta ja loukatulta, ilmeisesti se tepsi, sillä herra Williams käveli naisen viereen, nosti kätensä lohduttavasti tämän olkapäälle ja hymyili lempeästi.
"Hoidan kyllä tämän asian. Frank Levine ei tule enää tässä toimistossa ahdistelemaan ketään, puhun herra Brownin kanssa tämän nuorukaisen erottamisesta", vanha mies oli selvästikin uskonut kaiken mitä Macy oli sanonut.
"Kiitos", punapää hymyili kiitollisena herra Williamsille, hyvästeli tämän ja poistui toimistosta. Matkalla omaan työpisteeseensä, hän sattui törmäämään Frank Levineen - mies seisoi ystävänsä työpöydän äärellä hymyillen.
"Tässä juuri kerroin Ericille eilisillasta", Frank virnisti ja työpöytänsä ääressä istuva Eric naurahti hieman vaivaantuneena.
"Mistä eilisillasta? Mitä oikein tarkoitat? Et voi levittää minusta perättömiä huhuja, senkin paskiainen! Eikö se jo riitä, että olet ahdistellut minua?" Macy huudahti raivokkaana Frankille, jonka hymy tipahti kasvoilta nopeasti. Ennen kuin mies ehti vastata mitään, Macy käveli arvokkaasti työpisteeseensä, istuutui tuoliinsa ja napsautti tietokoneensa auki tyytyväinen hymy huulillaan.

______________________________________________________________________________

Kommentit ovat jälleen enemmän kuin toivottuja! 
Seuraavassa jaksossa käsitellään taas Flanniganien elämää, pikkuhiljaa näiden kolmen naisen elämät myös alkavat koskettaa toisiaan...
Joulun takia seuraava jakso voi siirtyä jopa tammikuun puolelle, mutta yritän saada sen valmiiksi jo ennen uuttavuotta. :) Hyvää joulua kaikille!

torstai, 1. joulukuu 2011

Chapter 2: I won't be the one to let go

Catherine ja Zachary istuivat yhdessä katsomassa televisiota, kun puhelin soi. Kate nousi sohvalta ja vastasi puhelimeen. Näytössä ei ollut soittajan numeroa, joten hän oletti, että soittaja oli todennäköisesti joku kaupustelija. Catherine valmistautui ilmoittamaan mahdolliselle kaupustelijalle, ettei hänellä todellakaan ollut rahaa ostaa mitään, kun puhelimesta kantautuva miehen ääni oli lamaannuttaa naisen täysin.
"Hei Katie. Siitä on jo aikaa. Mitä meidän pikkuiselle kuuluu?"
"Robert! Miksi sä otat yhteyttä muhun nyt?" Katen ääni vapisi, hän lähestulkoon pelkäsi mitä mies aikoi seuraavaksi sanoa. Zacharyn isä ei ollut ottanut yhteyttä entiseen tyttöystäväänsä tai lapseensa lähes kymmeneen vuoteen millään muulla tavalla kuin elatusmaksuin, eikä Kate ollut odottanut mieheltä minkäänlaista yhteydenottoa enää pitkään aikaan. Kate hipsi nopeasti omaan makuuhuoneeseensa niin, ettei Zachary kuullut puhelua. Nainen ei halunnut, että hänen poikansa älyäisi mistä on kyse.
"Halusin vain kuulla mitä teille kuuluu. Olisi mukava tavata sut ja poika", mies jatkoi Catherinelle niin tutulla matalalla äänellään. Kate ei halunnut poikansa tapaavan isäänsä, siitä huolimatta että jokaisella lapsella oli oikeus isään, Robert ei ollut tarpeeksi asiallinen voidakseen näyttää Zacharylle miehen mallia. Kate toimisi mieluummin itse sekä äitinä että isänä.
Rob oli nuorena perustanut bändin, Kate oli ihaillut pari vuotta vanhempaa nuorukaista ja saanut lopulta ihailulleen vastakaikuakin. Pariskunta seurusteli lähes kaksi vuotta, vajaan vuoden ennen Zacharyn syntymää ja suurinpiirtein saman ajan pojan syntymän jälkeen. Pitkään Robert ei jaksanut kuitenkaan olla kiinnostunut, vaan hän jätti tyttöystävänsä ja pienen poikansa oman onnensa nojaan lähteäkseen pidemmälle kiertueelle lisää mainetta saaneen bändinsä kanssa. Tietysti nuorta miestä kiinnostivat muutkin naiset, Rob kun sattui olemaan komea ja tunnettu, kiusaus oli liian suuri kestettäväksi. Lähtönsä jälkeen Robert näkyi lapsensa elämässä pelkästään tiliotteissa suoritettuina elatusmaksuina.
"Miksi? En halua, että tapaat Zacharyn. Mutta voidaan me keskustella nykytilanteesta, jos välttämättä haluat", Catherine sanoi yrittäen tavoitella kovaa, anteeksiantamatonta äänensävyä puheeseensa.
"Vai niin. Miten olisi tapaaminen River Point Barissa huomenna kello 17? Mä ootan sua siellä", Robert sanoi määrätietoisen kuuloisena eikä jäänyt odottelemaan mitä Katella olisi ollut sanottavaa asiaan. Puhelin piippasi tyhjää ennen kuin nainen ehti vastata.
"Kusipää", Kate sähähti tuuttaavalle puhelimelle. Robert ei todellakaan tulisi enää pilaamaan heidän elämäänsä!

 

Hieman yli viideltä Catherine kiirehti River Point Bariin suoraan koulusta, hän oli jäänyt neuvottelemaan rinnakkaisluokkaa opettavan opettajan kanssa yhteisistä liikuntatunneista ja keskustelu oli venähtänyt hieman pidemmäksi kuin oli alunperin ollut tarkoitus. Varsinainen opetus oli päättynyt Katen osalta jo kolmelta, mutta hän oli tuntien jälkeen jäänyt korjaamaan kolmasluokkalaistensa kokeita ennen neuvottelua.
Kate ei tiennyt pelkäsikö enemmän sitä, että Robert olisi paikalla, vai sitä, etteikö tämä olisi. Nainen katsoi nopeasti baarin ovelta näkyikö tuttua vaaleaa miestä jonkun pöydän äärellä, ja kyllä, Kate näki Robertin istuvan biljardipöydän vieressä ja siemailevan jonkinlaista drinkkiä. Mies ei ollut muuttunut juurikaan, hiukset olivat hieman lyhentyneet, mutta selkeästi pukeutumistyyli ja rakkaus alkoholiin olivat ennallaan, Catherine seurasi miten Rob tyhjensi drinkkinsä, ojensi tyhjän lasin tarjoilijalle ja oli jo pyytämässä uutta, kun huomasi Katen lähestyvän pöytää.
"Ahaa, Katie! Ehdin jo ajatella ettet pääsekään... Viehättävä asu sulla", mies puhui tuttuun tapaansa lipevästi ja katsoi Katea niin, kuin oli joskus aikoinaan katsonut. Nainen tunsi pienen kouraisun sisällään vanhojen muistojen tulviessa mieleen, mutta kokosi itsensä nopeasti ja istuutui Robertia vastapäätä ankara ilme kasvoillaan.
"Mä tulin tänne vain siks, että mua ei kiinnosta olla missään yhteyksissä sun kanssa. Zach ei tule tapaamaan sua, enkä halua että sä enää edes yrität", Catherine puhui tasaisesti ja vakuuttavasti, hän kuulosti jopa ilkeämmältä mitä oli tarkoittanutkaan. Robertin ilme ei kuitenkaan värähtänytkään, miehen kasvoilla seisoi edelleen vanha ylimielinen katse. Kate oli nousemassa tuolistaan ja poistumassa, kun Robert pudotti pomminsa.
"Mä haluan Zacharyn huoltajuuden", mies totesi lähes hilpeästi, hän silmäili edessään istuvaa naista tarkasti, opettajan vaatteet yllään Catherine ei oikeastaan ollut kovinkaan sulokas, mutta eipä Robert tästä naisesta enää kiinnostunut ollutkaan.
"Mitä?" Catherinen suusta pääsi hallitsematon voihkaisu, mitä tuo mies oikein yritti sanoa? Miten Robert edes voisi viedä hänen lapsensa? Minkälainen tuomari määräisi lapsen pois äidiltään, varsinkaan tälläisessä tapauksessa kun äiti ei ollut väkivaltainen tai alkoholisti.
"Mä oon menossa naimisiin. Oon seurustellut jo pidempään tosi ihanan naisen kanssa, meille on tulossa vauvakin. Mä sitten ajattelin että Zach täydentää kaiken. Mulla on täysi oikeus anoa lapseni huoltajuutta, ja uskompa, että mulla on nyt paremmat mahikset ku sulla", Robertin ylimielinen ilme muuttui ilkeäksi virnistykseksi. Jos Kate oli hetkeäkään ajatellut, että hän selviäisi entisen poikaystävänsä tapaamisesta viidessä minuutissa ja ilman kolhuja, hän oli ollut väärässä.
"Mutta mun asianaja ottaa yhteyttä. Heippa", Robert nousi röyhkeästi pöydästä ja marssi ovesta ulos. Kate jäi suu auki istumaan tuoliinsa, hän ei tiennyt mitä olisi ajatellut. Eihän hän voisi menettää Zachia, eihän?
"Rouva... Seuralaisenne ei maksanut juomaansa. Hoidatteko laskun?" tarjoilija ilmaantui vakavana pöydän viereen. Kate nousi uhmakkaasti ylös ja pudisti päätään.
"En todellakaan maksa. Laittakaa lasku Robert Keatonille", nainen sanoi ja lähti rivakasti kävelemään ovelle. Ehkä hän voisi vielä tavoittaa Robertin ja sanoa tälle suorat sanat.

 

Ulos päästyään Catherinea tervehti jokseenkin odottamaton näky. Robert oli kahvilan edustalla hyvinkin läheisissä tunnelmissa vaalean naisen kanssa. Jos tämä oli hänen tuleva vaimonsa, raskaus ei ainakaan ollut kovinkaan pitkällä. Halaileva pari ei ollut nähnyt Katea, joten hän sujahti nopeasti lähimpänä olevan pylvään taakse. Se ei ollut järin iso, ja jos jompikumpi pariskunnasta sattuisi katsomaan hänen suuntaansa, hän todennäköisesti tulisi nähdyksi. Mutta Kate oli valmis ottamaan sen riskin, hän halusi tietää mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Vaalea nainen suuteli nopeasti Robertia, tarttui tätä kädestä ja hymyili selkeästikin hymyä, jota hymyili rakastunut ihminen. Kate ei voinut mitään pienelle ärtyneisyyden kipinälle joka kutitteli hänen sisuksiaan.
"Mennäänkö nyt leffaan, Robbie?" nainen kujersi ja kosketti Robertia kevyesti olkapäästä. Rob virnisti ja nyökkäsi, pari lähti kävelemään kohti punaista, uudennäköistä Porschea. Kate pyöritteli silmiään ja astui pois piilostaan. Tuskin kumpikaan kyyhkyläisistä enää kääntyisi katsomaan häntä, joten hän voisi näyttäytyä. Ripein askelin Catherine marssi kahvilan toiselle puolelle oman pienen ja rähjäisen autonrumiluksensa luo tuntien helpotusta siitä, että oli jättänyt autonsa pienemmälle parkkipaikalle, eikä kahvilan eteen.
Istuessaan autossaan Kate alkoi miettiä asioita, hän ei tiennyt mitä tehdä nyt. Asianajajaan hänellä tuskin olisi varaa, hänen olisi yritettävä selvittää asia jollakin muulla keinolla. Zacharystä hän ei kuitenkaan luopuisi missään tapauksessa, ennen kuin hänet pakotettaisiin viranomaisten taholta. Robert oli varakas ja hänellä oli kaikki mahdollisuudet palkata säälimätön huippujuristi, mutta se ei pelottanut Catherinea. Hän ei ainakaan ollut typerä ja huolimaton niin kuin Robert!
Juuri kun nainen oli käynnistämässä autoaan, hänen puhelimensa soi. Kaivettuaan kännykkänsä taskustaan Kate ihmetteli hetken miksi koulusta soitettiin hänelle tähän kellonaikaan. Kello oli jo minuuttia vaille puoli kuusi, eikä kukaan järkevä ihminen enää olisi koulussa työskentelemässä.
"Hei Catherine. Anteeksi että soitan näin myöhään, mutta pidin äskettäin vanheimpainiltaa kakkosluokkalaisille. Mietin tässä, että voisitko tulla juttelemaan minun kanssani vielä tänään? Asia koskee Zacharya", rehtorin ääni oli ystävällinen, mutta Kate oli aistivinaan, ettei naisen kerrottava tainnut olla positiivista. Poika oli ollut koulun jälkeen pelaamassa jalkapalloa reilun tunnin ajan ja sen jälkeen ainakin toivon mukaan mennyt kotiin tekemään läksyjä. Kate ei voinut jäädä yhtään pidemmäksi aikaa kaupungille, hänen oli käytävä tarkistamassa miten Zachary voi, ennen kun hän voisi lähteä tapaamaan rehtoria.
"Käyn nopeasti kotona katsomassa Zachia, mutta olen siellä varmastikin hieman kuuden jälkeen", Kate sanoi puhelimeen. Hänen pitäisi ehkäpä yrittää taikoa Zacharylle nopeasti jotain syötävää ja vaihtaa vaatteensa ennen kuin hän lähtisi tapaamaan rehtoria. Zacharyn rehtori oli samalla Katen oma pomo, joten oli jokseenkin outoa mennä keskustelemaan rehtorin kanssa omasta lapsestaan.
 

Kävellessään koulun käytävällä kohti rehtorin kansliaa, Kate alkoi hieman hermostua. Mistähän tässä voisi olla kyse? Zach oli toki hieman kapinnallinen luonne ja saattoi tehdä jonkinlaisia kepposia ja jekkuja muille, mutta tähän mennessä rehtori ei ollut koskaan ottanut häneen yhteyttä siksi, että Zachary olisi tehnyt jotain ikävämpää.
"Rouva Delaney?" Catherine huhuili rehtorin kanslian ovelta. Rehtori ei näkynyt istuvan työpöytänsä takana, eikä vastannut hänen huhuiluunsa, mutta Kate päätti astua sisään huoneeseen. Huone oli rento rehtorin kansliaksi, lähestulkoon olohuonemainen. Kate oli hieman huvittuneena katselemassa rehtorin kissakalenteria, kun rehtori kiirehti huoneeseen.
"Anteeksi että en ollut täällä kun tulit, olin syömässä hieman hiukopalaa, sillä minulla on vielä hieman töitä tämänkin jälkeen. Istu toki", rehtori istahti omaan tuoliinsa pöytänsä takana ja loi hieman epäilevän katseen pöydän toiselle puolelle istahtaneeseen Catherineen.
"Meillä on ilmennyt ongelmia Zacharyn kanssa. Tänään toisella välitunnilla Zachin luokse tuli joku mies, välituntivalvojan mentyä kysymään mitä asiaa miehellä oli, tämä oli vain todennut että oli Zacharyn tuttava ohikulkumatkalla ja tuli moikkaamaan", rehtori kertoi vakavin ilmein. Katen sisällä kiehui, hän tiesi varsin hyvin kenestä oli kyse. Miten Robert oli kehdannut tulla tapaamaan Zacharya koululle, vielä silloin kun hän itsekin oli ollut paikalla!
"Miksette tulleet heti kertomaan minulle tästä?" Kate kysyi lähes vihaisesti rehtorilta. Mitä jos Robert oli kertonut Zachille olevansa tämän isä?
"Välituntivalvoja tuli puhumaan minulle ja ajattelin puhua sitten sinulle asiasta tuntien loputtua, mutta en sitten ehtinytkään kun vanhempainilta vaati valmisteluja", rehtori selitti hieman huolestuneen näköisenä. Kate alkoi pelätä, ettei kyse ollutkaan vain Robertin vierailusta, vaan jostain muustakin.
"Zachary käyttäytyi tämän miehen tavattuaan todella ikävästi. Hän läimäisi vierustoveriaan äidinkielen tunnilla ilman syytä, lisäksi hän haistatteli opettajalle ja käyttäytyi muutenkin uhkaavasti. Emme voi antaa tälläisen jatkua. Tiedätkö sinä, olisiko tällä miehellä kenties ollut jotain ikävää asiaa? Luulen, että pojan käyttäytyminen johtui tuosta tapaamisesta" rehtorin katse tämän puhuessa tuntui Katesta tuomitsevalta, vaikka hän tiesi kyllä rouva Delaneyn olevan ymmärtäväinen ja asiallinen ihminen. Kate huokaisi syvään ja mietti, olisiko järkeä kertoa kuka lasta tapaamassa käynyt mies oli.
"Se mies, joka kävi Zachin luona päivällä, oli todennäköisesti hänen isänsä, Robert Keaton. Hän saattoi kertoa pojalle olevansa tämän isä, tai jotain muuta mikä sai Zacharyn pois tolaltaan..." Catherine ei tiennyt mitä tarkkaanottaen olisi sanonut, hän ei halunnut kertoa liikaa, mutta ei myöskään jättää rehtoria pimentoon tilanteesta.
"Zach ei tunne isäänsä", Kate lisäsi hieman katuvainen ilme kasvoillaan. Olihan se todennäköisesti asioista tietämättömän mielestä outoa, että pojan isä oli elossa, eikä lapsi tuntenut häntä. Rehtorin ilme ei kuitenkaan paljastanut juuri mitään siitä, mitä tämä parhaillaan ajatteli.
"Vai niin... No, haluan kuitenkin vielä painottaa, että emme hyväksy enää Zacharylta tälläistä käytöstä poikkeuksellisissakaan tilanteissa, joten toivottavasti mainitset asiasta pojalle. Itse opettajanahan tiedät nämä asiat... Puhuttelin poikaasi hetken päivällä, joten hän kyllä tietää että asiaan on reagoitu. Mutta jos tässä on kyse selvittämättömistä perheriidoista... Sanotaanko, että ymmärrän kyllä perheasioiden voivan kärjistyä todella ikäviksi. Emme anna Zacharylle nyt mitään suurempaa rangaistusta, kunhan hän nyt vain ymmärtää, ettei tälläistä käytöstä tule jatkaa", rehtori yritti hymyillä, mutta hymy jäi puolitiehen. Catherine kyllä muisti miten rehtorilla itsellään oli ollut ikävä avioero kaksi vuotta sitten, mies oli jopa tullut koulun pihalle huutelemaan. Siihenhän rouva Delaney oli todennäköisesti viitannut puhuessaan siitä, että ymmärsi tilannetta. Tässä ei kuitenkaan ollut kyse vain vanhempien välisestä sotkusta, kyse oli pojan huoltajuudesta. Ties mitä valheita Rob oli yrittänyt välitunnilla syöttää Zacharylle!
"Ymmärrän kyllä, rouva Delaney. Puhun pojalle asiasta. Uskon, ettei hän jatkossa tule lyömään ketään tai puhu epäkunnioittavasti", Kate nousi tuolista, hyvästeli rehtorin ja lähti kohti kotia. Hänen oli saatava tietää, mitä Rob oli sanonut Zacharylle.
 

Kotiin päästyään Kate alkoi pelätä asian esilleottamista Zachin kanssa. Häntä pelotti kuulla mitä Robert oli heidän pojalleen kertonut. Robertin tuntien Catharine tiesi varsin hyvin, ettei mies kaihtanut keinoja päästäkseen tavoitteeseensa, joten tämä saattoi hyvinkin käyttää hyväkseen lapsen herkkäuskoisuutta.
Zachary oli jo valmistelemassa nukkumaanmenoa, kun Kate vihdoin otti itseään niskasta kiinni, meni poikansa huoneeseen ja istahti tämän sängylle.
"Zach... Kuulin, että tänään koulussa oli tapahtunut hieman ikävyyksiä", hän aloitti varovasti. Edes Zachin äitinä hän ei osannut ennustaa miten poika tulisi reagoimaan hänen asiaansa, Zachary oli yleensä melko kiivas ja temperamenttinen, jos hän tunsi itseensä kohdistuvan yhtään negatiivista kommenttia, poika oli heti puolustamassa itseään turhankin kiivaasti.
"Joo... Mä löin Patrickia. Pyysin kyllä anteeks", Zach katsoi varpaisiinsa selkeästi sen näköisenä, että katui tapahtunutta. Se oli uutta, usein Zach piti pintansa joka tapauksessa ja kiisti tehneensä mitään väärää, oli kyse sitten mistä tahansa. Catherine katsoi poikaansa hieman yllättyneenä ja päätti jatkaa puhumista.
"Kunhan et enää jatkossa lyö ikinä ketään, etkä ole törkeä opettajillesi. Lupaathan? Kuulin myös, että tänään välitunnilla joku mies kävi tapaamassa sua", Kate toivoi viimeiseen asti, ettei Robert ollut paljastanut pojalle isyydestään mitään. Zachin ilme synkkeni entisestään.
"Joo. Joku ihme tyyppi tuli selittään mulle, miten pääsen pian pois ikävän äidin luota ja voin muuttaa hienoon kartanoon. Sitte joku ope tuli paikalle ja ihmetteli kuka se tyyppi oli, se sano että on mun kaveri, vaikken mä ees tie kuka se on. Sit se vaan lähti pois. Eihän se tuu viemään mua pois kotoo? En haluu mihinkään kartanoon", Zacharyn kasvoilta paistoi selkeä ahdistuneisuus hänen puhuessaan. Miten Robert oli saattanut! Pelotteli poikaa ilman mitään syytä. Onneksi hän ei silti ollut kertonut olevansa Zachin isä, se tästä olisi vielä puuttunut. Pojan puheiden mukaan vaikutti aika selkeältä, että Robert oli luullut Zachin tietävän miltä hänen isänsä näyttää ja siten tunnistaneen tämän. Mutta Zachary ei ollut koskaan nähnyt edes valokuvaa isästään, kyselytkin olivat loppuneet jo pari vuotta sitten, kun Kate ei yksinkertaisesti ollut kertonut mitään Robertista. Toisinaan nainen oli pohtinut oliko tekemässä virhettä kieltäessään pojalta isän, mutta tänään hän oli varmistunut siitä, ettei todellakaan ollut tehnyt väärin, Robert oli hyvin inhottava mies.
"Älä pelkää, kukaan ei vie sua yhtään minnekkään. Jos se mies vielä lähestyy sua, huuda kovaan ääneen apua ja soita mulle", Kate sanoi hiljaa. Zacharyn pelokas ilme muuttui pieneksi hymyksi. Kate oli ylpeä pojastaan, tämä oli toiminut tänään väärin, mutta jokseenkin ymmärrettävästi tilanteen ollessa mikä on. Poika oli selkeästikin pelännyt, eikä tiennyt miten olisi kanavoinut tunteen.
"Rakas, mene nyt nukkumaan, kaikki menee ihan hyvin", Catherine sanoi peitellessään poikansa sänkyyn. Hän tiesi, ettei Zachary ollut enää halunnut reiluun vuoteen iltasatua, mutta päätti kuitenkin yrittää. Kate nosti lattialla lojuvan Harry Potterin poikansa näkyville ja ennen kuin hän ehti edes kysyä haluaisiko Zach kenties iltasadun, poika nyökkäsi hymyillen.
Kate alkoi lukea kirjaa, hän luki vajaat kymmenen minuuttia kunnes varmistui että poika nukkui. Hän asetti kellon soittamaan viittä yli kahdeksalta, suuteli poikaansa otsalle ja lähti huoneesta. Hän itse tuskin tulisi nukkumaan hyvin tänä yönä.

_____________________________________________________________________________________

Kiitos edelliseen osaan kommentoineille, edelleenkin odotan uusia kommentteja lukijoilta!
Vastauksena kuvapyyntöihin, kuvia ei ole tulossa lisää vielä seuraavaan osaan, mutta sen jälkeen lupaan harkita kuvien määrän lisäämistä.
Kuvia tähän osaan muokkasin jonkun verran, mutta kuvanmuokkausohjelmani ei ole mitään aivan huippulaatua (netistä ladattava ilmaisohjelma) eikä tosiaan ole varaa ostaa kuvanmuokkausohjelmaa, joten toivon, että kuvat ovat nyt katseenkestäviä.
Kiitos lukijoille. :)

  • Tarinasta

    The Sims 3 -kuvilla höystetty tarina, joka kertoo kolmesta varsin eri elämäntilanteissa olevista naisista ja heidän perheistään. Tarinan päähenkilöinä ovat Joanne Flannigan (40), Catherine Malone (28) ja Mackenzie Kerrigan (30).


     


    Ulkoasu;


    Lauran Pohjat

  • Henkilötiedot

    Tekstistä ja kuvista vastaa 18 -vuotias nuori nainen, joka on harrastanut kirjoittamista jo lähemmäs kymmenen vuotta. Kommentoikaa toki tarinaa, rakentavaa kritiikkiä otan aina vastaan!

  • Tagipilvi